Kansallisooppera:Kullervo

Kansallisooppera

Kullervo

Ensi-ilta 13.2.

Kun Suomen Kansallisoopperan lavalla laulaa ja tanssii yhtä aikaa noin 90 hengen joukko, kokemus ei voi olla muuta kuin vaikuttava. Kyseessä on yksi vuoden kulttuuritapauksista.

Koreografi Tero Saarisen Sibeliuksen 150-vuotisjuhlavuotta varten toteuttama uutuusteos Kullervo on mittava tanssin, sinfonian ja laulun liitto, jossa eri osat kietoutuvat toisiinsa niin sulavasti, että niitä on oikeastaan välillä vaikea erottaa toisistaan. Musiikista tulee tanssia ja tanssista musiikkia. Kun siihen lisätään Mikki Kuntun loistava valosuunnittelu, edessä on kokonaisuus, joka mykistää.

Sibeliuksen nuorena säveltämä Kullervo-sinfonia soi Jukka-Pekka Sarasteen johdolla välillä herkkänä ja helposti särkyvänä, välillä voimallisena kalevalaisena uhona. Kun siihen lisätään Suomen kansallisoopperan kuoron ja Helsingin filharmonisen kuoron kuusikymmentä laulajaa, syntyy pauhu, joka vyöryy katsomoon ja imaisee katsojan vailla armoa sisään teokseen.

Laulukuoron merkitys on teoksessa niin suuri ja voimallinen, että ensimmäisessä osassa tanssi jää sen jalkoihin. Teos pääsee vauhtiinsa vasta, kun laulukuoro marssii lavalle.

Tanssillisesti teoksen maagisimpia hetkiä ovat ne kohdat, kun nais- ja mieskuorot tanssivat lähes täydessä hiljaisuudessa.

Kun mieskuorolaiset tanssivat uhmaavan sotatanssin jalkojaan lattiaan paukuttaen, tulee pakostakin mieleen Saarisen menestysteos Borrowed Light. Kuten Borrowed Lightissa, myös Kullervossa Saarinen pohtii yhteisön ja yksilön välistä suhdetta.

Kun naistanssijat tanssivat pyörivällä lattialla, kauempaa taustalta kuuluvan, sydämen sykettä muistuttavan kuminan tahdissa, tulee mieleen joukko seireenejä, jotka samalla uhmaavat miehisyyttä mutta vapisevat omassa haavoittuvuudessaan.

Samuli Poutasen Kullervo kasvaa teoksen myötä ohuesta, vähän mitäänsanomattomasta hahmosta traagiseksi, eläimelliseksi mieheksi, jonka elämä loppuu Saarisen käsissä mahtipontisesti ja jopa arvokkaasti.

Tero Saarinen Companyn tanssija David Scarantino tekee ilahduttavan kauniin, elegantin ja kaiken traagisuuden keskellä iloisen roolin Aleksis Kiven Kalevala-näytelmästä tuttuna, hulluuteen ajautuvana Kimmona. Scarantino puhaltaa Kimmon hahmoon sellaisen naiiviuden ja lapsekkaan olemuksen, että hänet tekisi mieli ottaa kainaloon paijattavaksi.

Ehdottomasti hienoimman tanssiroolin tekee kuitenkin Kullervon sisarena nähtävä Terhi Räsänen, joka koko olemuksellaan viettelee niin, että häntä himoitsisi lavalle enemmänkin. Räsäsen tulkinnassa yhdistyvät ristiriitaiset naiseuden tuntemukset, surullinen, ajoittain jopa vihainen pohjavire mutta myös vahva, yksin pärjäämään oppinut nainen. Hänen hukuttautumisensa on yksi teoksen minimalistisimpia ja silti dramaattisimpia kohtauksia.

Jaakko Kortekangas ja Johanna Rusanen-Kartano tuovat Kullervon ja hänen sisarensa roolihahmoihin syvyyttä ja vahvuutta – tason, joka yhdessä Poutasen ja Räsäsen tanssivien hahmojen kanssa luo Kullervosta ja hänen sisarestaan inhimillisen, moniulotteisen kokonaisuuden.

Mikki Kuntun valaistussuunnittelu luo teokseen voimaa ja väreilyä. Kun hahmot astuvat esiin pikselimäisestä takaseinästä, tuntuu kuin menneisyys ja nykyisyys sekoittuisivat toisiinsa.

Kokonaisuudessaan Kullervo on mykistävä ja hieno taidonnäyte tanssin, musiikin ja laulun luonnollisesta liitosta.

Kullervon taltiointi nähdään Yle Teemalla 27. helmikuuta.