Kuopion kaupunginteatteri: Kun kyyhkyset katosivat

Ensi-ilta Minna-näyttämöllä 28.1.

Tämä oli kolmas kerta, kun Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat sai ensi-iltansa teatterilavalla. Kansallisteatterissa vuonna 2013 työryhmä oli suomalainen, Tarton Vanemuine toteutti näytelmän virolaisvoimin vuosi sitten.

Kuopion kaupunginteatterin versiossa mukana on molempia. Ohjaaja Priit Pedajas ja lavastaja–puvustaja Liina Unt ovat virolaisia, muut työryhmän jäsenet suomalaisia.

Näytelmä on rakenteeltaan huomattavasti yksinkertaisempi kuin eri aikatasojen sirpaleista koottu romaani. Kirjan lukeminen ei ole välttämätöntä tarinan ymmärtämiseksi, mutta jonkinlainen käsitys Viron tapahtumista toisessa maailmansodassa ja sodan jälkeen helpottaa naamio­leikin seuraamista.

Sinänsä suomalaisen on helppoa solahtaa näytelmän illuusiottomaan maailmaan, olemmehan me rakentaneet oman, harmaan sävyistä koostuvan historiankirjoituksemme, jota sodan voittajamaissa harva pystyy täysin ymmärtämään.

Virolaiset ovat kuitenkin eläneet todeksi suomalaisten pahimmat pelot: kaksinkertaisen miehityksen ja vuosikymmeniksi miehitetyn historiankin. He ovat todenneet, että silti elämä jatkuu – niillä, jotka ovat eloon jääneet.

Tarinassa on kolme päähenkilöä. On Edgar Parts (Mikko Rantaniva), mies, joka pärjää niin natsien kuin neuvostomiehittäjienkin kanssa syntymälahjallaan, patologisen valehtelun taidolla. On metsäveli Roland Simson (Karri Lämpsä), Partsin serkku ja vastakohta.

On Edgarin vaimo Juudit (Anna Lipponen). Miehensä lailla hän osaa ottaa toisista ihmisistä irti sen mitä tarvitsee. Aikakautensa naisena hänen keinovalikoimansa on kuitenkin suppeampi. Vaalea kauneus ja mustan pörssin kauppa ovat hänen ainoat aseensa. Lisäksi hänen panssarissaan on ammottava rako, rakkaudennälkä, jonka kulissiliitto Edgarin kanssa on häneen kaihertanut.

Juudit on samalla purkautumiskanava, se henkilö, jonka kautta muidenkin tuska huudetaan ilmoille.

Oksanen kirjailijana on kiinnostunut ennemminkin maailmoista ja valtarakenteista kuin ihmisistä. Dramaattisimmissakin kohtauksissa hän pitää etäisyyden henkilöihinsä. Ehkä Kansallisteatterin sekavaksi moititun esityksen ongelmana oli, että se oli niin tiukasti kiinni tekstissä.

Tämä näytelmä voisi kaatua monella tavalla. Se voisi tukehtua puheen paljouteen, musertua pituutensa tai painavan sanomansa alle. Se voisi olla nenäliinapornoa, sodan hirveyksillä herkuttelua.

Muttei se ole mitään näistä. Pedajas ottaa sen tilan, minkä teksti hänelle jättää, ja missä juuri teatteri ilmaisumuotona on kaikista vahvimmillaan. Ohjaaja ottaa ihmiset ja tuo heidät vastakkain. Raskaasta aiheesta huolimatta näyttelijöistä säteilee se jokin, kun ihminen tietää tekevänsä tärkeää työtä.

Sanoja on edelleen paljon, mutta kohtaukset seuraavat toistaan elokuvallisella rytmillä. Ratiseva vanha tanssimusiikki, joka on tuonut lohtua omana aikanaan, yhdistyy modernimpiin, hypnoottisiin musiikkipaloihin.

Ihmisiä on lavalla vähän, harvoin kolmea enempää. Miehittäjien univormut vaihtuvat, Pekka Kekäläisen ja Antti Launosen kasvot pysyvät. Samoin Riina Björkbackan roolihahmoja Rosalieta ja Eveliniä yhdistää intohimoinen suoruus, vaarallinen ominaisuus.

Näyttelijäntyötä, yksinkertaisen kaunista lavastusta, lempeää äänimaailmaa ja valoja voisi kehua kaikkia erikseen, mutta voima on kokonaisuudessa. Saumatonta, simppeliä, helposti katsottavaa teatteria, jossa ei ole yhtään mitään turhaa, ei mitään erikoisuuden tavoitteluun viittaavaa. Kaikki liitää kuin keinu.

Keskiössä seisoo kuitenkin Edgar Parts. Oksasen romaanin pohjalta Partsin voi nähdä puhdasverisenä narsistina, joka jo lapsena ryöstää serkultaan äidin.

Mikko Rantanivan tulkitsemana Parts ei kuitenkaan ole kylmänkalsea, vaan epävarmuudessaan jopa humoristinen hahmo. Huumori taas tuo mukanaan väistämättä sympatian siemenen.

Edgar Parts on ihminen, joka kukaan ei haluaisi olla, mutta josta jokainen tunnistaa itsessään osia. Niin halveksuttava kuin Partsin elämänkaari onkin, kukaan ei voi olla varma siitä, millainen persoona itsestä puristuisi esiin totalitaristisessa ihmiskokeessa.

Sofi Oksanen ei tiennyt Kyyhkysiä kirjoittaessaan, kuinka ajankohtainen aiheesta muutamassa vuodessa tulisi. Kirjoittajan ja teatterintekijän vaikein tehtävä onkin ennustajan työtä, tulevien yhteiskunnallisten virtojen aistimista.

Vuonna 2016 Kyyhkysillä on suurin mahdollinen kaikupohja: tässä näytelmässä humisee koko nykyaika. En puhu vain maailmanpoliittisista jännitteistä. Edgar Parts on täydellinen some-ihminen. Hän on täydellinen narsisti, jolla olisi loistava ura poliitikkona, toimittajana, näyttelijänä. Hän on hirviö, ja hän on menestyjä.

Edgar Parts on ihminen, joka tekee mustasta valkoista.

Priit Pedajas on puolestaan ohjaaja, joka tekee pienestä suurta.

Vuonna 1954 syntynyt Pedajas ei muista natsimiehitystä, mutta hän on elänyt suurimman osan elämästään neuvostotasavallassa. Hän tietää, että liput voivat nousta ja patsaat kaatua, mutta ihminen pysyy silti ihmisenä. Ihminen kärsii, mutta myös tanssii.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.