Loputtomien ajatelmien ähky

Tampereen Työväen Teatteri

Hevosten keinu

Kantaesitys suurella näyttämöllä 22.1.

Kotalan pienviljelijäperhe aloitti seikkailunsa kymmenen vuotta sitten Suomen hevonen -näytelmässä. Hevosten keinu on neljäs näytelmä, jossa käsikirjoittaja ja ohjaaja Sirkku Peltola asettaa Kotalat pinteeseen.

Kotitila on lunastettu ja Ilja Repinin arvokas maalaus saksittu. Suvun patriarkka Äitee (Maria Aro) on näytelmien edetessä ehtinyt kuolla jo kaksi kertaa.

Nyt perhe pakkaa Ladansa ja suuntaa Romaniaan kerjuulle.Jucun kylässä he eivät kuitenkaan ole ainoat suomalaiset. Kylässä asustaa Nokian entisiä työntekijöitä, jotka ovat eläneet hevosenlihan myynnillä.

Päälaelleen käännetty alkuasetelma antaa odottaa paljon. Odotukset lunastetaan vain osittain.

Hevosten keinun ehdoton vahvuus on pitkäaikainen työryhmä. Jopa kymmenen vuotta hahmojensa kanssa touhunneet näyttelijät pelaavat varmasti yhteen.

Hersyvimmät naurut yleisöstä irrottaa Kai (Aimo Räsänen), jonka oma slangi pakottaa katsojan välillä kurkistamaan käsiohjelmaan painettua Kaitsu–suomi-sanakirjaa.

Uskoa tulevaan luo Kotaloiden nuorin, kirkasotsainen Tiikeri (Emmi Kaislakari), jonka puheet ovat välillä ainoa järjen ääni koko porukassa. Tiikeri toimii myös kertojana ja kertailee sarjassa aiemmin tapahtunutta.

Valdo Bono (Ilkka Koivula) ja Arto Kana (Severi Saarinen) tuovat mieleen Yksin kotona -elokuvien roistokaksikon.

Sorin sirkuksen koreografiat ovat tärkeä osa näytelmää. Sirkusnäytökset limittyvät oivallisesti osaksi kerrontaa.

En tiedä, onko onni vai onnettomuus, että sirkusnumerot osoittautuvat näytelmän parhaaksi anniksi.

Paljon muitakin hyviä osioita toki löytyy. Tällaisia ovat muun muassa Villihevosia-kappaleen tulkinta akustisella kitaralla ja lopussa tapahtuva paluu kotiin, jossa näytelmäsarjan ympyrä osittain sulkeutuu.

Osien summa ei kuitenkaan ole tarpeeksi. Yleisölle näytelmä jää etäiseksi. Johtuuko se sitten suuresta näyttämöstä vai tarinan sijoittumisesta Romaniaan? Vai onko taustalla turhankin kova into laukoa viisauksia?

Hevosten keinu antaa paljon ajattelemisen aihetta. Oikeastaan se syöttää katsojansa ähkyyn saakka hienoilla, aforismin kaltaisilla repliikeillä.

Vai miltä kuulostaa se, että olemme nimetöntä ja sitkeää sattumaa kaikki? Tai ettei uimaan opi lukemalla?

Suurten viisauksien keskellä itse tarina ei valitettavasti pysy kasassa. Juttu leviää pustalle kuin villihevoset, ennen kuin katsoja ehtii napata ensimmäistäkään kavioeläintä teuraskoukkuun roikkumaan.