Musikaali apinain kuninkaasta ei petä

Helsingin kaupungin-teatteri

Tarzan

Ensi-ilta suurella näyttämöllä 20.3.

Katariina Kirjavainen on lavastanut Helsingin kaupunginteatterin suuren näyttämön rehevän synkäksi viidakoksi. Edgar Rice Burroughsin (1875–1950) Tarzan avautuu Kari Rentolan ohjauksena sujuvaksi viihdemusikaaliksi, joka miellyttää ainakin aikuista katsojaa.

Perheen pienimmille pimeänsynkkä ja pitkä esitys lienee tuskastuttava painajainen. Onneksi Phil Collinsin sävellykset ja laulut – Mikko Koivusalon luonteikkaina suomennoksina – johdattavat oikeaan tunnelmaan. Katsomossa melkein tuntee sademetsän hiostuksen ja rehevän vihreän luonnon tuoksut.

Suuret joukkokohtaukset toteutetaan tyylikkäästi ja taiteellisesti. Esityksen roolilistalla on ainakin 23 hahmoa.

Marjo Kuuselan ja Oula Kitin suunnittelema apinalauman liikuttelu hyödyntää suurta näyttämötilaa hienosti. Tanssijat ja näyttelijät keikkuvat huterannäköisillä puunoksilla ja leijuvat liaaniköysien varassa varmanoloisesti ja pelottomasti.

Näyttelijöiden yksilöroolit onnistuvat – liikkumisen ohella – lähinnä laulusuorituksina. Tarzan (ensi-illassa Jon-Jon Geitel), apinaäiti (Sanna Majuri) ja Jane (Elina Aalto) erottuvat kauttaaltaan korkeatasoisesta ryhmästä. Kolme varttia alussa mukana oleva pikku-Tarzan (10-vuotias Luka Haikonen) hallitsee kohtauksissaan suurta näyttämötilaa hämmästyttävän varmasti ja sympaattisesti.

Aikuiselle miespuoliselle katsojalle Tarzanin varsinainen tarina on tietenkin perin juurin tuttu. Musikaalin sisältö tuntuukin lattealta ja loppuun kalutulta.

Brittiläinen aatelispoika selviää haaksirikosta Afrikan rannikolla ja pelastuu apinalauman kasvatettavaksi. Vuosikymmenten päästä tämä eräänlainen albiino apinain seurassa tapaa seuraavan kerran ihmisiä, kun luonnontutkija Porter (Eero Saarinen) Jane-tyttärineen sattuu seudulle. Seurueessa on myös pahanilkinen opas (Kari Mattila), joka aikoo pyydystää apinoita myyntiin.

Tarzan ja Jane ehtivät rakastua. Lopulta Jane karkaa viidakkoon Tarzanin kanssa.

Valkoinen ihminen on kohdellut kaltoin mustaa (eli tuntematonta) Afrikkaa jo 300 vuotta, niin luonnonvaroja, eläimiä kuin ihmisiäkin vastuuttomasti hyödyntäen.

Tätä taustaa vasten romanttinen tarina ja eläinten seksistinen sielukkuus viihdeteollisuuden rahasampona tuntuvat vääryyden vastenmieliseltä jatkeelta.

Mutta kaiken inhorealismin voi jättää taustalle siksi toviksi, kun heittäytyy mukavan musiikkiviihteen imuun.