Muukalainen

Kuopio Maximissa 15.1.

Topi Sorsakosken levytykset tarjoavat Muukalainen-musiikkinäytelmälle selkärangan, joka on käsikirjoitustaan vahvempi. Työhönsä turtuneen laulaja–imitaattori Muukalaisen (Juhani Laitala) vanavedessä roikkuu yksinäisten ihmisten ketju, jossa jokainen hakee kuumeisesti täyttymystä toisen kautta. Laulaja, ihailija, miesystävä ja tämän tytär karttavat kipupisteitään takertumalla ulkopuolisen turvaan.

Loppupeleissä konsepti on hyvä ja Sorsakosken musiikki ajatonta, mutta esitys taipuisi tyylikkäämmin monologiksi. Muukalaisuuden nelinkertainen peilaaminen ei tuo tarinalle tarpeeksi lisäarvoa, jotta se kannattelisi näin monta roolihahmoa kerralla.

Dialogi puksuttaa omalla painollaan, mutta iskee kipinää vasta alkukohtauksien jälkeen. Muukalaisen ja teinitytön (Aino Liinola) välinen kemia kestää kyllä hiljaisuuden ja tuntuu alusta lähtien vaivattomalta.

Laitalan yksinpuheluissa ja tilityksissä on pakottomuuden tuntua, jota on miellyttävää seurata. Loppupuolen romahdus nousee koko näytelmän kohokohdaksi, niin painavaksi tunnelma sykähtää.

Solistit ovat skriptiään vahvempia. Liinolan herkästi tulkitsema Surujen kitara on illan tyylikkäimpiä vetoja. Näyttelijöiden vahvuus on duo- ja ryhmälauluissa, joissa äänien värit pelaavat hyvin yhteen. Jo riittää sekä nimikkolaulu Muukalainen erottuvat edukseen Sorsakosken tuotannosta.

Äänentoisto palveli laulua, mutta sakkasi useassa puhekohtauksessa. Vähäinenkin äänen korotus sai mikit painumaan ruttuun ja säröytymään häiritsevissä määrin.

Yhden miehen bändi on säestäjänä oikea budjettiratkaisujen kuningas. Taustanauhojen silottelu kitarakompilla hoitaa virkansa, mutta kuolettaa dynamiikan vaihtelut tyystin. Tempon luovaa tulkintaa tietokone ei anna anteeksi – kitaran ja nauhojen samanaikaisuus huojui kappaleiden aloituksissa.