Myrkkysuklaan pauloissa

KOM-teatteri

Karkkipäivä

Vierailu Kuopion kaupunginteatterissa Yhteiskoulun näyttämöllä 12.11.

Fyysisesti ilmaisevin henkilö KOM-teatterin Karkkipäivässä osoittautuu samalla linjalla vahvaksi kuin Kuopion kaupunginteatterin uutuudessa Koomisesti pätevä. Laura Malmivaaran itseään sekä koko isoa näyttämötilaa vastaan taisteleva tulkinta Pekka Milonoffin ohjauksen Paula Vaarana osuu hyvinkin Kuopion Henna Haverisen ihmisrobotin osan sukulaismarionetiksi.

Molemmat näyttelijät ilmaisevat kehon ja äänen viimeisilleen tarkaksi täsmennetyllä rytmillä ja Malmivaara myös hurjalla volyymilla. Molemmat ”ilmanyrkkeilevät” tilassa. Molemmat ovat viiltävän läsnä olevia.

Markus Nummen romaanista dramatisoitu Karkkipäivä on tyylittelyssäänkin silti Kuopion englantilaisnäytelmää realistisempi. Itse asiassa siitä kehkeytyy nykyajassamme alati tuhoisampia seurauksia saavan sosiaalisen ja psykologisen problematiikan kimpussa tappeleva suomalainen arkiesitys. Se jopa alkaa esitelmällä.

Karkkipäivä on visionäärinen farssikisa, mutta samalla hätkähdyttävän vakava puheenvuoro, lähes agitaatio ja ainakin kannanotto sellaisena kuin KOMilta on jo vuosikymmeniä tavattu saada.

Resuinen pikkupoika seisoo kassalla, eikä löydä rahaa maksaakseen ostokset. Mies (Ari) kauppajonon häntäpäästä lainaa tarvittavan summan. Poika juuttuu Arin seuraan.

Mies huomaa kohta joutuneensa keskelle hylättyjen lasten ja eri tavalla sopeutumattomien aikuisten sekasortoa. Näiden välissä taiteilevat sosiaalityöntekijät taas näyttäytyvät kliseeksi asti virallisina ja epäilevinä.

Aikuiset pelaavat näytelmässä kuin groteskin valvepainajaisen leikkihäkissä. Syrjään sysätty väkivalloin kohdeltu lapsi koettaa selviytyä kääntämällä kannaltaan kestämättömän orpouden seikkailun ja mielikuvituksen tasoille.

Juho Milonoffin tulkitsema pelokas ja lapsen tavoin urhea pikkukaveri kokee olevansa sankarimies Tok Kilmore. Tämän tehtävä on pelastaa mammuttimaisen kerrostalon muurahaisasunnossa eli myrkyllisen äitikäärmeen vankina viruva prinsessa, joka oikeasti on Kilmoren kaveri ja Paula Vaaran tytär. Tilanteiden varsinainen laita käy selville nopeasti ja kehkeytyy pala palalta kokokuvana karmivaksi.

Laura Malmivaaran siksak-mimiikka on jokseenkin bravuurimaista. Hänen Paula Vaaransa tekee – näytelmää kuvastavasti – töitä tilasuunnittelijana. Nainen filmaa jatkuvaa videopäiväkirjaa omista kasvoistaan näin manaten peilikuvalleen uraa, positiivisuutta, pätevyyttä, kuntoa. Samalla hän rimpuilee sätkynukkena sisäisen epävarmuutensa pakkomielteissä.

Tekee. Ei osaa. Ei tee. Tekee. Ei. – Hän on tyhjää kiihdyttävä moottori, joka tuskin huomaa, että leikkaa tuon tuosta kiinni. Ihmismäinen robotti kokoaa itsensä robotin keinoin, karkaa inhimillisiä pelkojaan ja ahmii polttoaineekseen suklaata.

Huutoa ja mekastusta riittää myös toisaalla, mutta Malmivaaran näyttämöä hallitsevan, psyykkistä särkymistään tajuamattoman automaatti-ihmisen rinnalla muut pääroolit muotoutuvat tarkoituksellisen verkkaisiksi.

Juho Milonoff replikoi vanhempien järkyttämän lapsen hämmentämällä nuotilla, Pekka Valkeejärven Ari huokailevan aikuisen aksentilla, sosiaalityöntekijät monotonisella virastosävelellä ja Paula Vaaran työkaverit muutoin hidastetusti.

Paulan mies ja Kilmore-pojan vanhemmat taas ovat omilla tavoillaan lastensa kelkasta tai säällisestä elämästä tipahtaneita kiroilevia huutomerkkiparkoja.

Lavastevideokuvan mustavalkoisuus tai penseäsävyinen haaleus, kelmeät valot väreineen ja musiikin pisaroiva ja sahaava teho hiipivät kuin kiduttajat farssimaisen pahoinvoivuuden kintereillä.

Jos Anna Viitalan sovituksessa ja ryhmän toteutuksessa on tuttuja kärjistyksiä ja kulutettuja asetelmia ja repliikkejä, asenne on tämän järkytyskuvaelman kohdalla perusteltu.

Yhteiskunta lipoo tänään liki KOMissa kerrottavalla kielellä. – Turruttavaa ja myrkyttävää tehokulutuksen suklaata, josta lapset sairastuvat kuin välinpitämättömyyden houreissa kipuilevien aikuisten rypistettyinä käärepapereina.