Naisten maailma järkkyy

BRIAN FRIEL Elonkorjuujuhla

Ensi-ilta Kuopion kaupunginteatterissa 14.4.

Ohjaus Hannele Rubinstein.

Viisi sisarusta ja näistä yhden, Chrisin avioton, seitsemänvuotias poika Michael elelevät niukasti mutta jokseenkin tyydyttävästi irlantilaisessa pikkukylässä 30-luvulla. Elinkeinona ovat lähinnä yhden sisaruksen opettajantoimi ja kahden kotona tekemät kudontatyöt. Tämän kertoo Michael aikuis-iällään muisteluna.

Brian Frielin näytelmän Elonkorjuujuhla (Dancing at Lughnasa) kerronnan takautumatekniikan on ohjaaja Hannele Rubinstein saanut toimimaan oivallisesti näyttämöllä.

Oppikirjamaisen tyylipuhtaasti on Friel sommitellut näytelmän rakenteeseen peripetian, käännekohdan. Michaelin isä Gerry tulee tapaamaan jalkavaimoaan Chrisiä. Tämä aiheuttaa naisviisikossa samanlaisen sähköisen kuhinan kuin vieraan esineen joutuminen muurahaispesään.

Frielin kertomuksen tematiikka ja motiivit ovat psykologisia, väkevällä voimalla. Naisten suljettu elämänmuoto patoaa vääjäämättä psyyken tiettyjä vyöhykkeitä, nimenomaan sukupuolisuuden.

Tanssi hahmona

Näytelmän alkuperäisessä nimessä esiintyy sana tanssi, eikä turhaan. Petri Kauppisen koreografioima tanssi on näytelmässä ikään kuin tärkeä persoonaton roolihahmo. Sitä kautta, hurjan, ekstaattisen liikkeen välityksellä, sisarusten kahlittu viettienergia vapautuu tilapäisesti, lähes hysteerisenä purkauksena.

Katolisuus on mukana tematiikassa, mutta ainakaan tässä näyttämötoteutuksessa sen merkitys ei nouse tehokkaasti esiin, sen asema on sisaruksilla kokonaan ulkokohtainen ja muodollinen.

Hannele Rubinstein näyttää panostaneen paljon kaikkeen siihen, mitä näyttelijän keho voi ilmaista: gestiikkaan, mimiikkaan, kehon tyyliteltyyn kokonaisliikkeeseen, myös vokaalisiin äänenväreihin ja tehoihin replikoinnissa.

Kiinteä joukkue

Raju elehtivä ilmaisu rakensi tehokkaasti myös roolihahmojen autenttista hysteerisyyttä. Henna Haverinen oli erityisen taitava replikoinnin monipuolisten äänenvärien käytössään.

Näyttelijöistä muodostuu kaikkineen erittäin kiinteä joukkue. Karri Lämpsä aikuisena Michaelina pitkässä monologiavauksessa oli keskittyneen tehokas.

Monologi johdatti ensimmäiseen muistelukuvaan, jossa sisarukset ovat kotonaan hektisessä taloustyön hyörinässä.

Täysin luontevia olivat kohtaukset, joissa Lämpsä oli siirtynyt seitsenvuotiaaksi koulupojaksi.

Mikko Paananen teki näyttävästi Gerrystä, Michaelin isästä, lipevän dandyn, jonka elämänfilosofiassa toden puhuminen tarkoittaa vain mielivaltaisten sanojen lausumista ja moniavioisuus on täysin luontevaa. Paanasen käyttämä liikekielikin itsessään oli tehokas ilmaus Gerryn moraalisesta dekadenssista.

Henna Haverinen ja Lina Patrikainen rakensivat tehokkaasti roolihahmoihinsa äärimmilleen virittyneen emotionaalisen jännitteen ja kiihkon.

Kokonaisvisuaalisuudessa Minna Kauhasen tekemä kahden näyttämökuvan lavastus toimi oivallisesti. Äänimaailma oli lempeä.

Näyttämöllä kaikki oli teknisesti ja taidollisesti kohdallaan. Mutta pakosta joutui kuitenkin aistimaan yleisön tietyn varautuneisuuden. Oliko tekniikka syrjäyttänyt spontaanin ilmaisun?

Pauli Vesakas

Uusimmat

Teatteri

Tanssiteatteri Minimi: Miehen kylkiluu

Helsingin kaupunginteatteri: Kaasua, komisario Palmu!

Kansallisteatteri: Karamazovin veljekset

Teatteriarvio: Paavo Westerbergin näkemys Tshehovin klassikosta Kolme sisarta on rauhaton, kirkas ja juovuttavan kaunis

Helsingin kaupunginteatteri: Nukkekoti 2

Kuopion kaupunginteatteri: Suurenmoista!

Puhtaana käteen

Teatteriarvio: Billy Elliot steppaa suoraan sydämeen

Varkauden Teatteri: Yksin sinun

Atik Ismail: Älli Bälli

Savon Sanomien uutiskirje

Tilaa päivän tärkeimmät uutiset. Saat joka iltapäivä kuusi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Uutiskirjeen tilaaminen on maksutonta.