Pielavesi-teatteri: Opri

Ensi-ilta 17.7.

Kun ohjaaja Hannu Virolainen kiittelee aplodiseremonioiden jo päätyttyä näyttelijöitä, kyyneleet virtaavat Anja Vainasen, nimiosatulkin, poskilla. Hetki on kuin kuva koko suomalaiselle kesäteatterille kuuluvasta liikutuksesta.

Sydän pakahtuu ja vapautuu pitkän yhteisen yrityksen ja hengen purkauduttua valloilleen: ensi-iltaan, joka Pielavesi-teatterissa vietettiin sananmukaisesti kesässä. Hellettä lipova päivä oli vuoden ensimmäisiä ja verotti yleisömäärää. Seinäkello kulisseissa oli pysähtynyt. Aurinko viipyili puiden takana kuin maailmankirkas näyttämölamppu. Tapahtumat sijoittuvat kunnalliskotiin.

Kyllikki Mäntylä kirjoitti Oprin (1953) eteläkarjalaisella murteella. Ohjaaja Hannu Virolainen sovittaa päähenkilön suuhun livviä eli aunuksenkarjalaa. Käsiohjelman sanastossa on jokunen merkityksetön painovirhe, mutta Kari P. Koslonen on tehnyt hyvän käännöksen.

Anja Vainanen ilmentää karjalaismummoa, jonka kaltaiseksi kirjailijan uskoo Oprinsa luoneen. Tämä ei tule kunnalliskodin vanhimpien huoneeseen vitsinä. Hän on optimismin henkäys, avulias ja ymmärtäväinen, huumorintajuinen toki samaten. Hänellä on kodin jättämään joutuneen hahmon vakavuus olkapäillä, mutta lämpöä eleissä ja olemuksessa. Häneen kuuluu ripaus mystiikkaa. Hän on uniennäkijä. Enemmän hän on realisti ja selviytyjä. Opri katselee usein ulos huoneen takaikkunasta. Hän odottaa pääsevänsä jos ei nyt Karjalaan, niin takaisin Anttilaan, johon oli evakkona tullut.

Varsinainen toiminta näytelmässä keskittyy kuitenkin vuoteiden viereen. Opri häärää uutta ilmapiiriä uupuneeseen ja kärttyisäänkin kunnalliskotiin. Kun muut vanhukset ovat sänkypotilaita, voisi ohjauksen säätö huomioida Oprin liikkeen ja yleisön kontaktin suoremmaksi, vielä hieman uudesta kulmasta.

Petimummoja näyttelevät Irma Eronen, Irja Partanen ja Annikki Turunen ovat vaikeissa osissa, kun vuoteista ei nousta, ja tulkinta pitää keskittää repliikkiin ja ilmeisiin. Onneksi he osoittavat erilaista luonnetta.

Liikkumisesta vastaa Oprin lisäksi Sari Potasevin nirppa, tomera ja hajamielinen johtajatar. Hän näyttelee verraten sujuvasti, kuten myös nuoret hoitajat Lilja Ikäheimo Heinäsirkkana ja Lauri Qvick Jussina.

Tohisevampia ovat huru-ukot (Kyösti Pentikäinen ja Pertti Pääkkönen). He vetävät liioittelun lassoa kohti hupailufarssia – tavalla, joka ei oikein osu esityksen kanssa kaulakkain.

Prologi on koskettava. Evakot kulkevat katsomon ohi vähine omaisuuksineen samalla kun heistä yhtä haastatellaan autenttisella radionauhalla. Näytösten välissä soitetaan Laila ja Ritva Kinnusen iskelmää Pojat. Sen motiivi jää irralliseksi.