Puukkojumala asuu Pieksämäellä

Päivällisteatteri

Puukkojumalat

Kantaesitys Päivällisteatterissa 10.11.

Pieksämäellä kiersi äskettäin huhu: Päivällisteatterin uudesta näytelmästä ei tule mitään, koska teksti ei ole valmis, eikä harjoituksia pidetty tarpeeksi.

Puukkojumalat-musiikkinäytelmän kantaesitys kumosi komeasti huhut.

Läänintaitelija, ohjaaja Saku Heinonen (teksti, ohjaus, laulujen sanat) ja muusikko Teemu Seppälä (musiikin sävellys) ovat taas tehneet jotain, mitä kannattaa käydä katsomassa.

Puukkojumalat on jatkoa parin vuoden takaiselle menestykselle Pää kateissa – Balladi Suomesta -näytelmälle. Pieksämäki peilaa taas yhteiskunnan kipupisteitä.

Näytelmä tapahtuu sotavuosina, 1980- ja 90-luvuilla sekä tulevaisuudessa.

Teksti kietoo tutut kaupunkilegendat taruksi.

Naarajärven sotavankileirin vainajat, viljasiilon takaa kuolleena löytyneet kaksoset ja nuori mies, joka löi 47 puukoniskua saavat kasvot.

Elääkö Pieksämäellä puukkojumala, kaikkien hullujen, juoppojen ja huorien suojeluspyhimys, joka sytyttää valjut valkeansa viemärikaivojen kansien alle ja kutsuu vankileirin laihat vainajat tanssimaan suolle?

Näytelmän pääosassa on nuori Jahve (Arttu Jäppinen), joka tappaa parhaan kaverinsa Asmon (Herkko Nenonen) puukolla.

Puukkojumalat ei vastaa, miksi näin tapahtui. Näytelmä piinaa katsojaa kolme tuntia. Sen jälkeen voi vain miettiä, onko Pieksämäen päällä kirous.

Jäppinen on koskettava nuorena Jahvena. Hänestä on kasvanut ensimmäisessä pääroolissaan kelpo päivällisteatterilainen.

Jahven syöksykierre alkaa jo koulussa, mutta onneksi luokalle tulee Asmo, toinen kiusattu.

Kun poikien päätä painetaan vessanpytyn virtsaan, pakenevat he mielikuvitusmaailmaan, muuttuvat Ulottuvuuksien väliseksi hallitsijaksi ja herra Kuseksi.

Aikuisina mielikuvitusmatkoille vievät tv, viina, liima ja huumeet. Mitä voi odottaa tapahtuvaksi, kun Suomi-filmin Pekka ja Pätkä polttavat hasista ja vetävät amfetamiinia Woodstockissa?

Heinosen tarkkanäköinen teksti poimii esiin vain oleellisimman. Asioiden absurdi yhdistely toimii. Hän saa hahmoista muutamalla sanalla ja eleellä esiin kaiken, mikä on tärkeää tarinalle.

Tiedoksi muuten, etteivät pieksämäkeläiset ole unohtaneet, mitä Helsingin Sanomien kuukausiliitteen toimittaja Kati Juurus kirjoitti aikoinaan kaupungista. Juurus saa kostonsa Puukkojumalissa.

Niukkuuden rikkautta tukevat myös yksinkertaiset puitteet ja teatterin ääri-intiimit tila.

Puukkojumalat on samaan aikaan paikallinen ja yleismaailmallinen. Hyvän tarinan kertojan ei tarvitse mennä Pieksämäkeä pitemmälle.

Musiikki rytmittää luontevasti tarinaa.

Päivällisteatterin tutut luottonäyttelijät täyttävät taas odotukset.

Bändissä myös kitaraa soittava Nenonen sukkuloi vaivatta Asmon roolissa. Roolit yhdistyvät, kun hän tarraa puukkoon ja antaa sen kirskua kitaransa kielillä.

Bändi soittaa ja näyttelijät laulavat: Voiko tätä perua. Kohtaus on huikea ja koko näytelmä olisi voinut päättyä siihen.

Ohjaaja marssittaa näyttämölle kuitenkin vielä naisen menneisyydestä (Annikki Saha). Pitkä monologi sitoo tapahtumat yhteen. Lopetus on turhan irrallinen.

Heinonen olisi voinut säästää sen Pieksämäki-trilogiansa viimeiseen osaa. Onhan se tulossa, onhan?

Vuokko Viljakka