Seela Sella: Pieni eläin - Seela Sella 80 vuotta

Kuopion kaupunginteatterissa 7.1.

Nuorten ja vanhojen naisten roolit ovat olleet edellisvuonna teatteripiirien keskustelussa kovasti esillä – milloin näyttelijöiden uhriuttamisen, milloin ikäsyrjinnän takia. Tätä vasten Seela Sellan 80-vuotisjuhlamonologi Pieni eläin on upea näyttö ikäihmisen kulttuuriperinnöstä ja vuosikymmenten koulimasta karismasta. Sellan vierailu on tammikuun kiistaton teatteritapaus ja upea alku kevään teatterikaudelle.

Anonyymi Nasu, jolta Disney on vienyt nimen tekijänoikeussyistä, tekee lempeää tiliä elämästä ja ihmisyydestä. Eläin on varovainen tuomitsemaan mitään, vaan pakinoi omiaan: ajatus kulkee kautta rantain omistamiseen, ystävyyteen ja väistämättä myös vanhuuteen asti.

Leena Tammisen suoraan Sellalle kirjoittama luonnerooli käy yksi yhteen A.A. Milnen kirjojen verkkaisen tunnelman kanssa. Vaikka maailmantuska kuinka huimaisi, leikille on aina riitettävä aikaa.

Poikkeuksetta puhe alkaa ja lopulta myös palaa metsään. Kasvun jatkuva tavoittelu ei tahdo mahtua eläimen päähän, varsinkin kun uhan alla on oma metsätilkku.

Lempeä satiiri on pohjamutia myöten silkkaa syväekologiaa. Liian synkäksi tunnelma ei kuitenkaan äidy. Omille rajoille ja vanhuudelle on syytä myös nauraa.

Sellan näyttelijäntyötä ei voi kuin kehua. Tammisen teksti säkenöi hänen otteessaan sellaista huumoria ja herkkyyttä, joka punoutuu auki usean kerroksen kimppuna. Rytmin taivutus potkii elämää joka virkkeeseen, ja fokus on niin särötön, ettei Kuopion kaupunginteatterissa lauantai-iltana sattunut väärä palohälytyskään vaikuttanut esitykseen jatkumiseen. Liikkeestä välittyvät sekä vaivattomuus että syvä, hiottu tulkinta.

Rytmin kaarta tukee saumattomasti koko tuotantokoneisto. Av-suunnittelu ja ohjaus syöttävät lavalle hyvin siroteltuja impulsseja, joista Sella nappaa kopin ja jalostaa eteenpäin.

Kosketinsoittimien padeista tulee etäisesti mieleen utuinen Twin Peaks -vaikutelma, mutta tärkein suunnannäyttäjä on silti valosuunnittelun leikkaukset.

Päätösnumerossa Pienen eläimen laulu (säv. Kaj Chydenius) sanojen rytmitys petti pahasti, mikä jäi esityksen ainoaksi kauneusvirheeksi.

Monologin jälkeinen haastattelu oli illalle hyvä loppukaneetti.

Ohjaaja Kari Paukkusen kanssa legendaa lensi kuin talk-show’ssa. Kaskuja 1960-luvun kiertue-elämästä kuunteli mielellään, ja paksu Tampereen murre siivitti jutustelua.

Osansa puheenvuoroista saivat myös näyttelijöiden laitostumisen vaara sekä rakkaat kokemukset kollega Seppo Kolehmaisen parissa.

Aleksi Paalimäki