Sydän pyörii ja teatteri

Kuopion kaupunginteatteri

Lokki

Ensi-ilta Minna-näyttämöllä 24.1.2015

Minna-näyttämö on levitetty valtavuuteensa. Vaikka se vaikuttaa tyhjältä, se konkreettisesti esittelee massiivista teatterikoneistoa, jota Heini Tolan ohjaaman Lokin tekninen ryhmä näytelmän prologina ja kuluessa lavalla näkyvissä hoitelee. Heti on selvää, että sangen keskeistä on taiteen toteutuminen, teatteri esineineen itse esityksenä.

Veera-Maija Murtolan skenografian, Lassi Krögerin valojen ja Antti Puumalaisen äänten maailma puolittaa näkymän äärirajoissaan paljaaksi valkoiseksi ja mustaksi – mutta sävyjen kautta. ”Juoni” vaihtuu kuin Ninan puku, alun keveästä valosta lopun tummuuteen ja teknisistä keinoista luonnollisempiin.

Olemme nähneet Anton Tšehovin (1860?1904) Lokin (suom. Martti Anhava) useimmiten naturalismin ja tunnemuistin teatterina, melankolisena, joskus aavistuksen absurdisti hauskana, mutta yleensä murhetta välittävänä, keskustelevana komediana. Lokki on rakkaussuhteille mahdollisuuksia suomattoman elämän monialaista pohdintaa.

Kuopiossa kuoritaan kerroksia ja kunnioitetaan traditiota. Tulos on omalaatuista paljaan ja kehämäisen teatterin ehdoilla tyylittelyä. Siinä taiteen riittämättömyyttä, ihmisen vanhenemista, ajan pysähtynyttä käsistä valumista sekä ajatuksen ja tunteen sisäistä karkaavuutta käsitellään esittävästi kuin show´ta. Mutta tulkinnasta tulee rosoinen. Yhtä kaikki, psyykkiseltä viritykseltään siitä kasvaa raapiva ja kouraiseva.

Lokki tapahtuu neljässä näytöksessä. Viimeinen (”kaksi vuotta myöhemmin”) perustelee edellisten atmosfääriä, asenteita, suhteita – perustelee, ja on silti arvoitus, sillä ihmisen tietoisuus omista motiiveistaan on Lokissa sotkuinen ja niin salattu, että taiteen mahdollisuudet sen hahmottamiseksi eivät riitä.

Tšehovin omakuvat, kirjailijat Konstantin (Kostja) ja Trigorin pyrkivät hahmottamaan elämää kirjoittamisessaan. Edellinen mielii lakaista pölyt, luoda haltioituvien visioiden ja rakkauteen rakastumisen kautta uudenlaista teatteria. Jälkimmäinen hakee kirjallista materiaalia mistä tahansa arjen ilmiöstä. Elämä on hänelle lähes vain materiaali.

Teatteri on Kuopiossa nielu ja sielu. Teatteri on roolipeli, jonka kuluessa valojen, äänten, konkreettisten muotojen ja paljolti automatisoidun liikkeen tekniikka yhdentyy ihmisten luontaiseen pyrkyryyteen. Näyttämötehojen uhkaavassa rajauksessa liikehtii selin toisilleen ja katsojalle, fyysisesti ja henkisesti etäällä toisistaan, rivi rivissä ja ohi toistensa replikoivia yksilöitä.

Vauhdikas pyörönäyttämö kiihdyttää joukon marionettimaisuutta. Kun henkilöt lähestyvät henkilöitä, paljastuu piittaamattomuutta tai ilmenee intohimoisen itsekkään toivon ja epätoivon jälkimäisen voitoksi kääntyvää tragediaa – sisäistä tšehovilaista aavistusta rooleissa ja viritystä katsojassa.

Elämä lähestyy vaudevillea, leikillistä laulua ja loton pelaamista. Näennäisen huoletonta ja osaamatonta naamiota ei riisuta kunnolla ennen kuin äärimmäisessä hädässä, kuten Kostjan huutaessa ilmi tuskansa, ensin äidille, sitten rakastetulle, jotka molemmat hän on kadottanut, kuten taiteilijana ja viimein myös ihmisenä itsensä.

Lähes huomaamatta esitys lainaa Tšehovin kirjettä tai viittaa näyttämötaiteen talousongelmiin. Tolan ohjaus pysyttelee Tšehovissa. Samalla sen pooleihin kuuluvat nykypäivä ja sen ratas: Tšehov on tässä.

Näyttelijöistä Antti Launonen henkilöi intomielikirjailijasta traagiseksi, itselle riittämättömän omatuhoiseksi taiteilijasieluksi päätyvän Kostjan. Sari Harjun Ninassa toteutuu samoin vaikuttava metamorfoosi: riehakas esittävyys muuntuu kohti syvästi eläytyvän, mutta innoituksen menettäneen henkilön tulkintaa.

Ovela ja mustasukkainen Arkadina, Kostjan äiti ja pojan liukas kiintymyksen kohde teatralisoi epäonnisin ottein lähes onnellista ihmistä. Annukka Blomberg tulkitsee Arkadinan hermolla; kun taas Karri Lämpsän Trigorin, tahdoton, rajallisuuteen liki tyytyvä kirjailija on osoitteellisen eleetön. Hänessä ja muissa heijastuva rakkauden puute tuottaa eri henkilöhahmoin pyörryttävän kokokuvan.

Teatteri voi ilmentää, miten vahva Tšehov on kuvatessaan teatterin riittämättömyyttä. Kun Lokin, komedian, kantaesityksessä Pietarissa 1896 kirjailija naurettiin kirjaimellisesti ulos teatterista, katsojat kai huomaamatta hirnuivat omakuvilleen. Kuopiossa näyttämöltä poistuu vakavana, katsoneena pinnalle ja pohjalle. Sekin voi vähän naurattaa, mutta miten vaikea meidän on elämänjanoon valitsemiemme roolien ja toteutumattomuuksien keskellä juoda aitoa rakkauden vettä.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.