Tiitisen Kiven syli vakuuttaa Outokummussa

Esko-Pekka Tiitinen Kiven syli

Outokummun teatteri, Kiisu-teatteri. Musiikkiteatteria voi tehdä hyvin ja huonosti. Outokummussa se tehdään häkellyttävän taidokkaasti, ja vielä pääosin kaupungin omin voimin. Outokummun teatterin Kiven syli on nimenomaan musiikkiteatteria, niin suuri osuus Ilmari Tiitisen säveltämällä musiikilla kokonaisuudessa on.

Tässä vaiheessa voi kertoa senkin, että Kiven syliä on turha verrata keskimääräiseen kesäteatteriin. Päätarkoituksena ei ole hauskuuttaa yleisöä halvoilla vitseillä, nekin ovat outokumpulaisittain hieman älykkäämpiä - ja samalla hauskempia. Lisäksi näyttelijätyö ja laulusuoritukset ovat ammattilaistasoa - no, näytelmän tähdeksi saatu Esko Kovero on näyttelijänä ammattilainen ja laulajana hyvän tason näyttelijä.

Kaikissa puherooleissa, ja kuoro vielä kaupan päälle, näyttämöllä oleva väki on kohtauksissa aidosti läsnä. Rooliin eläytymiset ovat osa ryhmän kokonaisuutta, ja kaikille voi taputtaa samalla tavalla. Heikkoa lenkkiä tästä porukasta ei löydy eikä Koveron tasoero Anneli Mahlamäkeen, Aki Haikoseen, Esa-Matti Smolanderiin, Teemu Laasoseen tai muihin millään tavalla hyppää silmään.

Upeaa ja mahtavaa kerta kaikkiaan.

Lisäksi koreografiat toimittavat saumattomasti ja kekseliäästi eikä puvustuksessa ole moitteen sijaa.

Tehokas lopetus Kiven syli on kolmas osa Esko-Pekka Tiitisen fiktiivisessä Vänskän suvun ja Outokummun historiaa ja nykyisyyttä peilaavassa trilogiassa - jos se nyt kolmeen osaan jää. Vuoden 1995 Kairattuja sydämiä en nähnyt, parin vuoden takainen Kaivoksen kainalossa oli puolestaan nykyaikaan sijoittuva, hyvin koskettava ja lämminhenkinen tarina.

Kiven syli ei aikuisten satuna koskettavuudessaan pääse aivan samalle tasolle.

Runsaiden musiikkinumeroiden takia tarinaa ei pystytä syventämään, jotta näytelmän kesto ei venyisi liian pitkäksi.

Sysmäläisen henkilöhahmo on se pakollinen paha, joka jää hieman irralliseksi. Kysymys ei ole näyttelijätyöstä vaan kokonaisuudesta.

Periaatteessa ilman Kuusjärven rouviakin tultaisiin toimeen, mutta heidän kauttaan käsikirjoittaja Tiitinen on saanut mukaan huumoria, jonka ohjaaja Tiitinen tuo hienosti esille.

Paikoin viitteenomainen kerronta toimii. Asioita ei jahkata, vaan tarina etenee sujuvasti ja vaivattomasti eteenpäin.

Sen, minkä tarina syvyydessä menettää, sen se Ilmari Tiitisen musiikissa voittaa.

Kirjo on monipuolinen ja toimiva.

Puutteena voi sanoa, että ainakin toisella rivillä kaikuisa äänentoisto sotki sanojen kuulumista eritoten lauluissa.

Näyttelijöiden puhe tuli osin suoraan korviin ja osin äänentoiston kautta.

Kokonaisuutena Kiven syli toimii kuin pehmeään maahan porautuva kivipora. Näyttämöllisesti erityisen tehokas on loppu, jossa yhdistetään työväen joukkokokoontuminen ja lapsen syntymä.

Kyseisen kohtauksen täsmällisyydestä ja tehoista missä tahansa teatterissa tässä maassa niin kirjoittaja, ohjaaja, näyttelijät, bändi kuin valosuunnittelijatkin voisivat olla ylpeitä.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.