Vierailuesitys: Rantarouvat

Kuopion kaupunginteatteri 16.2.

Häräntappoase-romaanistaan tunnettu näyttelijä-kirjailija Anna-Leena Härkönen antoi odottaa ensinäytelmäänsä aina vuoteen 2015 asti. Turun Linnateatterissa kantaesityksensä saanut Rantarouvat tuo Kuopion kaupunginteatterin Maria-näyttämölle karismaattiset Jaana Saarisen ja Sinikka Sokan, joille Härkönen on näytelmän tekstin varta vasten räätälöinyt.

Tuloksena on kahden komediennen sukellus aikuisen naisen kipupisteisiin, josta siveys ja sisäsiisteys ovat kaukana.

Katson autiota hiekkarantaa soi Väinölänniemen auringossa, kun nimettömät ikänaiset kohtaavat vertaisensa. Alulle sykähtää epätodennäköinen ja nälvivä ystävyys, jossa voimatasapainot myrskyävät.

Sokan kiltteydestä kipeä rouvashahmo natsaa Saarisen rääväsuun kanssa viihdyttävästi yhteen.

Konkarien välinen alkemia on esityksessä kaikki kaikessa. Saarisen ja Sokan yhteinen rytmitaju on suvereenia, eikä tekstiä äkkiseltään muiden suuhun voisi sovittaakaan. Löysiä hetkiä ei synny, kun repliikkituli kimpoilee rouvalta toiselle. Jokainen tauko ja hengenvetokin on painotettu huolella, ja tunnelma soljuu luontevasti eteenpäin.

Sokan sisäsiistin ja Saarisen pisteliään hahmon dialogi on kauttaaltaan helppoa ja viihdyttävää seurattavaa.

Kaksikon sähäkkyyttä katsoo lavalla ilokseen. Saarinen ja Sokka ottavat lavan ylpeästi haltuun ja samalla kunnioittavat toistensa jakamatonta spottivaloa. Hahmojen ehdoton, kipakka tasa-arvo tekee näytelmästä tekijöidensä näköisen. Roolien suhteessa Saarinen sivaltaa usein viimeisen sanan, mutta esitys ei säästä hänenkään hahmoa avohaavoilta.

Huumoriltaan Rantarouvat vetoaa kaupunginteatterin Leskikultien katsojiin. Kohdeyleisö on sama, läppä vain suorasukaisempaa ja hahmot osapuilleen vuosikymmentä nuorempia. Elämänmakuinen ja -hajuinen vitsipatteri rakentuu vahvasti avioliiton, seksin ja ikäkriisien ruotimiselle: teknologiat kuitataan sivulauseessa, ja alapäävaihde jatkuu sata lasissa.

Kipupisteissä näytelmä vakavoituu, miltä edes Saarisen rivoudet eivät pelasta. Itsenäisyyden kääntöpuoli on yksinäisyys, eivätkä vaihtoehdot houkuta. Onnen olemus löytyy silti toisen seurasta, kun uskaltaa päästää menneestä irti.

Muuten tontillaan visusti pysyvä tyylilaji horjuu viime minuuteilla. Tahattomasti pohjustettu valeloppu olisi voinut olla seesteinen tapa sitoa langanpäät yhteen – osa yleisöstä herkesi jo taputtamaan valojen himmetessä ennenaikaisesti.

Varsinainen loppuratkaisu kolkuttelee muuten ehjää juonta vasten epäuskottavuuden rajoja.

Aleksi Paalimäki