Nils Torvalds: "Pieni maa - vaikea valinta"

Aina siinä vaiheessa, kun Ranska ja Saksa ryhtyvät suunnittelemaan Euroopan tulevaisuutta, nousee kolme teemaa päiväjärjestykseen. Ensimmäinen on yleinen huoli Euroopan unionin tulevaisuudesta. Toinen on Euroopan sotilaallinen yhteistyö. Kolmas on eurooppalaisen federalismin kehitys.

Ensimmäiseen huoleen on vakavia syitä. Yhdistyneet Kuningaskunnat on melkein koko jäsenyytensä aikana toiminut vastarannan kiiskinä. Margaret Thatcherin vakiolause oli "haluan rahani takaisin". Hän ei koskaan vakuuttunut, että hänen maansa sai vastiketta jäsenmaksuilleen ja pyysi siitä syystä alituiseen alennuksia.

Ison-Britannian eron jälkeen on odotettavissa, että kaikki entiset itäryhmän maat kokevat myöhästyneen nationalismin paineita. Tästä syystä ne tulevat pyristelemään vastaan menetelmillä, jotka helposti rikkovat perussääntöjä. Hajanaisuus on siis todellinen.

Joskus Euroopan taloudellisen yhteistyön alussa
- sekä vanhassa EEC:ssä että Eftassa
- eli vahva usko konvergenssiin; siihen, että kaikki silloin mukana olleet maat kehittyvät samantapaisiksi hyvinvointivaltioiksi. Tämä oli sodanjälkeisen jälleenrakentamisbuumin synnyttämä harha. Rakenteet näyttelevät paljon suurempaa roolia kuin uskottiin.

Aikaisemmin unionin historiassa kykenemättömyys olla mukana unionin kehityksessä on johtanut kahdenkeskisiin tai monikeskisiin hankkeisiin, joista vastustajat on jätetty rannalle.

Unionin budjetin alasajo Ison-Britannian eron jälkeen palvelee tässä mielessä kurinpalauttajia. Rakennerahastoihin jää vähemmän jaettavaa ja vastaanhangoittelevat uudet jäsenet joutuvat
- ehkä
- miettimään edesottamuksiaan.

Sisäisen kriisin tilanteissa EU on aina joutunut nojautumaan Ranskan ja Saksan yhteistyöhön. Siinä yhteydessä sotilaallinen yhteistyö on aina noussut etusijalle. Sen pyrkimyksen takana on yleensä ollut ranskalainen tahto muodostua eurooppalaisen suurvallan keskeisimmäksi valtioksi, joka Charles de Gaullen perinteitä noudattaen on samalla suhtautunut penseästi atlanttiseen yhteistyöhön.

Sotilaallisessa yhteistyössä on samalla nähty mahdollisuus kasvattaa yhteisiä budjettivaroja ja juuri tässä mielessä seurata Yhdysvaltain federatiivista kehitystä. Mitä suuremmat yhteiset puolustusmenot, sitä vahvempi keskusvalta.

Halu vahvistaa federatiivista tai yltiöfederatiivista kehitystä kulkee siis käsi kädessä tiivistyvän puolustuspolitiikan kanssa. Muuta tietä yltiöfederalismiin ei oikein ole.

Ihan äskettäin alun perin luxemburgilainen, nykyään Sveitsissä poliittista taloustiedettä opettava Guy Kirsch kirjoitti uudenvuodenaattona kirvelevän kritiikin EU:n saamattomuudesta. Saamattomuuden ympäri voisi suomalaisen opin mukaan koukata kehittämällä EU:ta puolustusliitoksi. Luulen, että tämä on onneton ja tehoton tie, vaikkakin ymmärrän, että Donald Trump tviitteineen synnyttää kasvavaa epäuskoa Yhdysvaltain toimintakykyyn.

Siitä huolimatta tehokkain tapa vastustaa tätä yltiöfederatiivista kehitystä olisi liittyä Pohjois-Atlantin puolustusliittoon Natoon. Joudumme kuitenkin tulevaisuudessa luottamaan enemmän yhteiseen eurooppalaiseen puolustuskykyyn.

Uusimmat

Mielipide

Ympäristö huomioon urheilussakin

Mikä on matala-asteinen tulehdus?

Kiitos kaikesta Ensitreffit-Rosa

Rohkeasti rahaa brändien rakentamiseen

Herätys Kauppakadulle

Kissa päihittää koiran

Onko muovi uhka vai mahdollisuus?

Olga K:sta varttui Olga Ketonen

Unohdetut kipupisteet

Ympäristöntuhontaa verovaroin

Savon Sanomien uutiskirje

Tilaa päivän tärkeimmät uutiset. Saat joka iltapäivä kuusi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Uutiskirjeen tilaaminen on maksutonta.