Altis hiljaisuus on puhujan aarre

Koska yleisölle puhuminen kuuluu kirjailijantyöhöni aivan olennaisena osana, olen oppinut vähitellen tunnistamaan hiljaisuuden lajit. Niistä puhujalle tärkein on syvä, täysin keskittynyt äänettömyys, johon sana uppoaa esteittä.

Syvä hiljaisuus syntyy siten, että koko yleisön energia keskittyy ensin esiintyjään. Liikehtiminen, kuiskiminen ja yskiminen lakkaa. Kehittyy luottamussuhde: tuo ihminen on täysin läsnä, ja juuri meille. Sitten tapahtuu kvanttihyppy. Esiintyjä lakkaa olemasta. Jää vain sana, jonka äärelle on tultu.

Silloin esiintyjä muuttuu välineeksi, unohtaa itsensä ja puhuu, soittaa tai laulaa jostakin yleisinhimillisestä, joka ylittää minän rajat ja jolle jokainen kuulija antaa oman tulkintansa. Syntyy ainutlaatuinen yhteinen kokemus, joka sitoo salillisen – tai jopa stadionillisen – ihmisiä yhteen.

 

Viimeksi pääsin kokemaan tällaista keskittynyttä hiljaisuutta osana yleisöä. Helsingin Musiikkitalossa järjestettiin erään kesätapahtuman ennakkotiedotustilaisuus. Musiikki soi, valkoviini oli viileää ja keskustelu rentoa. Puhuja toisensa perään kävi esittelemässä tapahtuman teemoja, ja jokaiselle annettiin kohteliaan hajamieliset aplodit.

Kun arkkipiispa Kari Mäkinen nousi jazzkvintetin jälkeen lavalle, puheensorina oli melko äänekästä. Arkkipiispa puhui rauhallisesti, ja vähitellen yleisöön laskeutui hiljaisuuden saarekkeita. Sorina kuitenkin jatkui siellä täällä siihen saakka, kun puhuja kysyi tyynesti: ”Entä jos yhteiskunta ei armahda, mutta Jumala armahtaa?”

Sanat putosivat yleisöön ja etenivät aaltoina sen läpi. Tuli syvä hiljaisuus. Nuo yksinkertaiset sanat tavoittivat yhteisen kokemuksen, käänsivät arkikielelle pelon, joka kenties on monen ihmisen mielessä näinä aikoina – myös niiden, jotka tunnistavat kulloinkin tarjotun valkoviinin rypäleet ja kiiruhtavat julkistamistilaisuudesta toiseen.

Mistä me ihmiset saamme armoa? Jos ympäristömme on kova ja julma, kuka meistä huolehtii? Millainen on armottomuuden yhteiskunta, joka hyväksyy vain vahvat ja oikeita päätöksiä elämässään tehneet? Minkälaiselle jättömaalle perustavat oman yhteisönsä ne, jotka elämän lottopelissä jäävät aina miinukselle ja jotka työnnetään pois menestyneiden maailmasta?

 

Minulla ei ole varmuutta metafyysisestä todellisuudesta. Mutta kun olin läsnä hetkessä, jossa arkkipiispa Mäkinen antoi sanat syvälle huolelle ja kaipuulle, käsitin ihmisten yhteisyyden ja jakamisen merkityksen.

Jos pysähdymme ottamaan vastaan jonkun toisen muovailemat sanat, huomaamme, että meillä ihmisillä on enemmän yhteistä kuin erottavaa. Yhteisyyden hetkissä, hiljaisuudessa, kasvaa luottamus siihen, että pystymme elämään rinnakkain ja huolehtimaan toisistamme. Siksi on tärkeää paitsi puhua myös kuunnella ja vaieta.

 

Kirjoittaja on kuopiolaislähtöinen kirjailija.

 

Uusimmat

Kolumnit

Netflixissä on vika, joka olisi helppo korjata

Rannetietokone on vain apuväline

Kysy jotain mitä en jo tiedä

Pilvien paimentajan muistolle

Maapallo tuhoutuu, mutta kyynistyä ei saa!

Lääkkeeksi hellää liikettä ja armoa.

Mikä Jeesuksen lähettiläs?

Isänmaa tarvitsee paljon uusia omistajia

Miksi introvertti ei viihdytä?

Vanhoista elokuvista oppii suomalaisuutta

Savon Sanomien uutiskirje

Tilaa päivän tärkeimmät uutiset. Saat joka iltapäivä kuusi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Uutiskirjeen tilaaminen on maksutonta.