Arkistomyyrän tunnustuksia pölyn keskeltä

Voidaan laskea jo tuhansissa ne tunnit, jotka olen viettänyt erilaisissa arkistoissa. ”Pölyisissä arkistoissa”, on vakiintunut sanapari, joka viittaa ummehtuneeseen ilmaan ja merkityksettömien paperikasojen pöyhimiseen. Ajatellaan, että ”pölyisiin arkistoihin” mennään verevää, kohisevaa elämää pakoon.

Mutta eipä se niin ole. Historioitsijamme ovat sen monin tavoin osoittaneet; menneestä kerrotaan yhä uusia tarinoita, ja se on juuri upean arkistolaitoksemme ansiota. Myös moni kirjailija käyttää arkistolähteitä kaunokirjallisen työnsä perustana.

Minulle arkistotyöhön käytetyt tunnit ovat olleet täyteläistä elämää. Arkistolaitoksemme avuliaisuus ja avoimuus on mahdollistanut täysipainoisen työnteon ja yhä syvemmälle aineistoihin kaivautumisen. Näin on vähitellen saanut syntyä minun taiteellinen tulkintani menneestä – sellainen, jota autenttinen aineisto on hedelmöittänyt.

Dokumenttiaineiston ja kaunokirjallisuuden suhdetta voisi valaista tällä yksinkertaisella esimerkillä: 1990-luvulla luin valtavasti Neuvostoliittoon menneiden suomalaisten erilaisia aineistoja Kansallisarkistossa. Riipaisevimpia olivat kirjeet, joita gulagiin joutuneet suomalaiset lähettivät kotimaahan; ja aivan erityisesti vanhemmistaan eroon joutuneiden lasten viestit vaikkapa isovanhemmilleen. Myös luin paljon kirjeitä Stalinin vainoja edeltäneeltä ajalta, jolloin moni lähtijä halusi kuvata olonsa mahdollisimman hyviksi ja perustella siten lähtöään.

En ole koskaan käyttänyt yhtäkään näistä kirjeistä kaunokirjallisissa teoksissani. Siitä huolimatta niiden vaikutus näkyy vahvana teoksissani. Ne ovat rakentaneet teosten taustalle 30-luvun mentaliteettia. Ne ovat auttaneet minua hahmottamaan niiden ihmisten ajattelua, jotka ovat kokeneet läheistensä lähdön vieraalle maalle.

Olen omaksunut kirjeistä myös kielenpartta ja sanomisen tapaa, jotka ovat muovanneet teosteni ilmapiiriä. Sana ”pursu” on tyypillinen esimerkki: Neuvostoliittoon menneet suomalaiset käyttivät sitä puhuessaan porvareista. Sana on tullut venäjän kautta ranskan sanasta bourgeois.

Omakohtaisuus on ilman muuta ollut pontimena sille, että olen jaksanut kuluttaa arkistojen penkkejä tällaisella intensiteetillä. Mutta omakohtaisuus on välittynyttä; en ole laatinut kaunokirjallista sarjaa omista kokemuksistani. Olen halunnut kirjoittaa siitä, mihin minulla on intiimi suhde – siitä mikä on ollut minun aineetonta perintöäni.

Kamppailu aatteen ja uskon kanssa, halu muuttaa maailmaa, rajut henkilökohtaiset ratkaisut tuon halun takia; historian vaikutus yksilöön, sodan haavat. En kirjoita oman sukuni enkä oman itseni tarinaa. Kirjoitan taidetta siitä, minkä uskon koskettavan paitsi itseäni myös muita.

Kun väitetään, että olen kirjoittanut kaunistellun menneisyyden itselleni, totean vain kuten Aristoteles Runousopissaan: historia kertoo tapahtunutta, runous sitä mitä voisi tapahtua. Runous on siten filosofisempaa ja arvokkaampaa kuin historiankirjoitus, sillä runous puhuu yleisesti, historia yksittäisistä tapahtumista. Runouden ja ylipäätään kaunokirjallisuuden tapa olla maailmassa perustuu yhteiseen kokemukseen ja siksi se avaa portteja sinne missä rakennetaan muureja ihmisten välille.

Kirjoittaja on kuopiolaislähtöinen kirjailija.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Uusimmat

Kolumnit

Annoin toisen mahdollisuuden Muuntohiilelle

Totista on moneen lähtöön

Mitä sinulle kuuluu?

Vähänkinoli riittävästi.

Yhdysvallat on pettänyt kurdit toistuvasti

Valtio ei sovi yrityksen omistajaksi

Vetäytyminen, jota ei ole edes tapahtunut

Kaikki peliin

Radio, olet muistoissani aina

Piiskuri Kärnä myöntää muutoksen

Savon Sanomien uutiskirje

Tilaa päivän tärkeimmät uutiset. Saat joka iltapäivä kuusi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Uutiskirjeen tilaaminen on maksutonta.

...