Hiljaisuutta vanhojen mestarien kuvien äärellä

Millähän tavalla pitäisi kutsua suhdetta, joka syntyy nuoren kirjailijan ihailusta vanhempaa kollegaa ja tämän tekstejä kohtaan? Ystävyyttä se ei pohjimmiltaan ole, vaikka joskus kirjailijat voivatkin tavata toisensa ja ryhtyä ajatustenvaihtoon.

Puhdas ihailu edellyttää usein suurta ikäeroa, joka auttaa nuorempaa ammattilaista heijastamaan vanhempaan kollegaansa haave- ja toivekuvia omasta tulevaisuudestaan. Ihannoidusta henkilöstä valikoidaan ne piirteet, jotka tukevat ihanteellista minäkuvaa.

Yleensä sama tapahtuu myös toisin päin: vanha mestari näkee kisällissä oman nuoruutensa, voiman vuotensa ja kaikki parhaat pyrkimyksensä.

Sen vuoksi jokaisen tulisi saada kokea elämässään ainakin yksi mestari-kisälli-suhde. Raaka psykologinen realismi edellyttää, että tunnemme itsemme ja heikkoutemme: elämänvalhehan on klassisen draaman keskeisintä aineistoa.

Armoton ja tarkka katse ihmisten itsepetoksen moninaisuuteen on ylipäätään ollut pohjoismaisen kirjallisuuden kantavia teemoja.

Kenties pohjoinen uskontomme, luterilaisuus, myös kehottaa meitä katsomaan ohi ideaalisen, ihanteellisen, ja keskittymään siihen, mikä meissä on vialla.

Tämä on kuitenkin lohduton elämänasenne. Tarvitsemme rakennukseksemme myös ihanneminää, ideaalisia heijastuksia siitä, mitä voisimme olla tai mitä meistä voisi tulla.

Olen itse viime vuodet ihaillut rajattomasti kirjailija Bo Carpelania. Muistan aina sen päivän, kun Bo soitti minulle kiittääkseen kirjallisuusohjelmasta, jossa olin puhunut hänen kirjastaan Barndom. Olin silloin Kuopiossa, ja seisoin kahvilan edessä hämmentyneenä kännykkä korvallani.

Nuoruuteni runoilijaihanne, metafyysisen romaanin taitaja Bo puhui minulle! Tuskin osasin sanoa mitään järkevää, tuskinpa silloinkaan, kun tapasin Bon kustantajan juhlissa.

Olen myös 1990-luvulla ollut samassa seminaarissa ihailemani kirjailija Jaan Krossin kanssa. En uskaltanut sanoa hänelle mitään, ihailin vain kaukaa, kuinka nerokkaasti hän söi näkkileipää ja jakoi pullon pilsneriä rouvansa Ellen Niitin kanssa.

Mitä minä olisinkaan voinut sanoa? Että haluan tulla hänen kaltaisekseen? Taiteessahan omaksi itsekseen tuleminen on kaikki kaikessa, eikä siihen päämäärään kuitenkaan pääse ilman oppi-isiä ja -äitejä.

En koskaan rohjennut sanoa ihailustani mitään Jaan Krossille. Bo Carpelanille kirjoitin yhden kirjeen. Nyt nämä molemmat suuret mestarini ovat kuolleet.

Kross kertoi seminaariesitelmässään uskovansa, että jossain on yhä paikka, jossa kaikki kerran eläneet yhä elävät, puut kasvavat, linnut laulavat - että aika on tie, jonka varrella taloissa ihmiset yhä rakastavat ja riitelevät.

Haluan ajatella, että siellä ajan tien varrella, talossa lehtevien puiden alla, kokoontuu kirjailijoiden seura, jossa Bo ja Jaan muiden mualla viihtyvät runoillen ja pohdiskellen.

Meillä täällä riittää pyrkimistä, heillä on alkanut taiteen ajaton aika.

Kirjoittaja on kuopiolaissyntyinen kirjailija.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Uusimmat

Kolumnit

Työn on löydettävä tekijänsä

Rakkaudesta ruokaan ja elokuviin

Tieto lakimuutoksen vaikutuksista pitkäaikaistyöttömien palkkaukseen puuttuu

Kadonnutta ammattikuntaa ”kaivaten”

Autoileva lähimmäinen, aikamme mysteeri

Mitä tapahtuu,kun jättiläisetovat kuolleet?

Matalat korot lisäävät eriarvoisuutta

Raakel, myönnä että rakastat

Kumma asuu pikkukaupungissa

Kansainvälisen koulutuksen ihannointi tekee puolikieliseksi

Savon Sanomien uutiskirje

Tilaa päivän tärkeimmät uutiset. Saat joka iltapäivä kuusi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Uutiskirjeen tilaaminen on maksutonta.

...