Kaupankäyntiä historian kanssa: millä hinnalla myrskyn voisi vaihtaa tyveneen?

Viime päivät olen viettänyt hartaasti toivoen, ettei kenenkään tarvitsisi elää historiallisia aikoja.

Vastenmielisyyteni mullistuksia kohtaan periytyy geneettisesti isovanhempieni sukupolvelta, joka sai toisen maailmansodan taakan kantaakseen. Äidinpuoleisen mummoni ainut toive oli saada elää siten, että joka päivä elämän loppuun asti hänellä olisi leipää ja lämpöä.

Hän oli hyvin yllättynyt ja ilahtunut, kun 1970-luvulla alkoi vahvasti näyttää siltä, että hänen toiveensa voisi toteutua. Nykyviisaathan saivartelevat amerikkalaishenkisesti: "Kannattaa varoa, mitä toivoo, sillä sen voi saada". Kyse on varmaan toiveiden mittakaavasta: jos toivoo elefanttia, sille pitää olla talli.

Luulen että toinen mummoni toivoi, ettei enää koskaan tarvitsisi lähteä kotoaan. Hän oli Karjalan evakoita eikä paljon asiasta puhunut. Mutta minusta näytti, että hän eli aina siten, että kodin voisi pakata lähtökuntoon suunnilleen viidessätoista minuutissa.

Molemmat mummoni toivoivat epähistoriallista aikaa ja tasaista elämää. Ja saivat sen. Tuskin katuivat. Mutta minä perin pelon, joka oli haudattu toiveen alle. Mikä tahansa voi koska tahansa muuttua, kaupoista leipä loppua, talvi tulla ilman tietoa siitä, mistä polttopuut otetaan.

Kuten nimimerkki Kale kirjoitti Savo-lehdessä "Tapahtumain tarkkailua" -palstalla hermosodan aikaan, hetkeä ennen jatkosodan syttymistä 19.6.1941:

Historiallisia teoksia tutkiessamme olemme useasti tulleet lausuneeksi toivomuksen: "Olisimmepa eläneet silloin ja nähneet kaikki." Yllätysrikkaampaa ja jännittävämpää aikaa kuin nykyinen tuskin on ollut, joten vaihtelua kaipaavan ei enää tarvitse sellaisia toivomuksia lausua.

Historiallisten romaanien kirjoittajana en ehkä ole koskaan halunnut itse kokea sota-aikaa. Mummojeni muistojen - ääneen lausuttujen ja lausumattomien - vuoksi olen ollut siellä, missä kärsittiin nälkää ja kylmää, pelättiin kuolemaa, menetettiin rakkaita, paettiin kotoa hätäpäissä haalitut nyytit kainalossa.

Enkä missään nimessä ole halunnut elää tätä uutta hermosotaa, jota olemme seuranneet viestimistä viime päivinä. Talouden ankarat kouristukset ovat huolestuttaneet pieniä ihmisiä hyvin samaan tapaan kuin sodan enteet vuonna 1941.

Kuten Kale kirjoitti:

Ja jos on ollutkin joskus historiallisesti suurimerkityksellisiä vuosia, niin eivät ne kuitenkaan ole tuntuneet jokaisen kansalaisen hermosoluissa, niin kuin nyt, jolloin tiedoitusverkosto levittää pienimmätkin huhut salaman nopeudella maan äärestä toiseen.

Leipää ja lämpöä. Siitähän pohjimmiltaan on kysymys. Sen kaiken piti olla meidän kaikkien ulottuvilla, päivästä toiseen, niin 1970-luvulla opimme ajattelemaan. Ja hyvinvoinnin piti levitä muuallekin maailmaan edistyksen myötä.

Mutta eihän kukaan enää puhu edistyksestä, oletteko huomanneet? Se ei mahdu samaan ajatusmaailmaan kvartaalien kanssa.

Niin kuin kaiken kokeneet mummot, nuo maailman muuttumattomuuden tukipilarit, minäkin toivon, että saisimme kaikki yhä elää pientä, epähistoriallista elämää. En varo toivettani yhtään, lausun sen mahdollisimman selkeästi. Ja luotan uhmakkaasti siihen, että toiveeni myös toteutuu.

Kirjoittaja on kuopiolaissyntyinen kirjailija.

Uusimmat

Kolumnit

Vartijat ovat omaksuneet roolinsa liian hyvin

Mitäpä jos jätettäisiin kylähullut rauhaan

Arvio: Netflixin uutuussarjassa Nadian synttärit jatkuu ja jatkuu ja jatkuu

Millaisia valmissalaatit ovat ravintoarvoiltaan?

Hyväksyn sinut, Marie Kondo

Ruotsin lehdet nielaistiin – silti toivoa ilmassa

Onpa yksi paikka, jossa on naisvalta

Astetta kiinnostavampi Selviytyjä-kaarti

Muuttuvan maailmanjärjestyksen risteyksessä

Taidemuodot eivät ole vertailukelpoisia

Savon Sanomien uutiskirje

Tilaa päivän tärkeimmät uutiset. Saat joka iltapäivä kuusi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Uutiskirjeen tilaaminen on maksutonta.