Kiitos äiti

Äiti seisoi rivitaloasuntonsa ikkunassa. Katseli, kun perheemme ahtautui autoon. Vielä silloinkin, kun käänsin autoa pihalla, näin hänet peruutuspeilistä. Siinä hän seisoi, kun käännyimme pihalta kulman taakse kadulle.

Olimme ajaneet jonkin matkaa, kun puhelimeni soi.

– Anteeksi, että minä sillä tavalla … ikkunassa kyttään…

Äidin ääni oli hauras ja murtunut. Muistisairauden myötä oli tullut epävarmuus.

Vanhuksen kokema häpeä suomi armottomasti häntä hänen omasta osaamattomuudestaan, siitä, että ei ehkä edes osannut olla niin kuin pitäisi.

Pala nousi kurkkuuni, kun yritin pyyhkiä edes pieneltä osin pois äitini turhaan kantamaa häpeää.

Mutta hänellä tuntui olevan tarve selittää, kertoa jotakin.

– Niin kauan, kuin minä näen, niin minä varmasti muistan teidät. Minä pelkään, jotta jos en näe teitä, niin minä unohdan. Unohdan, enkä enää muista rukoilla teidän puolestanne. Siksi minä siinä ikkunassa … että muistan varmasti rukoilla …

Äidin muistisairaus oli – niin tavallinen sairaus kuin se tänään onkin – kuitenkin yllättänyt meidät kaikki.

Kipeimmin sattui se, että näin äitini pyytävän anteeksi sitä, ettei hän enää osannut keittää kahvia, täyttää kahvinkeitintä.

Avuttomana tuo niin touhukas ihminen oli katsonut minua hämmentyneenä, eksyksissä.

– Minä olen nyt … tämmöinen … En osaa enää mitään.

Kaikki entinen tarmokkuus, uskallus ja voima tuntuivat valuneen tyhjiin vanhuksen olemuksesta, kun hän mieli hapuillen etsi jotakin tuttua ja turvallista tarttumapintaa.

Ja elämänpiiri pieneni, kun sitä tuttua tuntui löytyvän yhä vähemmän. Seurakuntaan ja ehtoollisellekaan ei enää uskaltanut entiseen tapaan, kun sielläkin oli niin monta kysyjää, tervehtijää, joita ei kuitenkaan tuntisi. Niinpä vein ehtoollisen äidille hänen kotiinsa ja luin ehtoollisen siunaamiseen liittyvät jakeet äidin omasta Raamatusta.

Raamatun välistä löysin äidin itsensä kirjoittaman lyhyen puheen, jossa hän kertoi vuosikymmenten takaisesta tapahtumasta. Hän oli kirjoittanut siitä, kuinka sodan jälkeen Nilsiän Lastulahdessa pidetyissä kotiseuroissa hän oli polvistunut ja luovuttanut nuoren, särkyneen sydämensä – koko elämänsä – Jeesukselle.

– Muistatko tämän, äiti? kysyin ja luin hänelle tuota hänen itsensä kirjoittamaa tekstiä.

– Kyllä minä tuon muistan. Sitä minä en unohda, äiti kuiskasi kyynelten läpi.

Tänään äitienpäivänä hiljennyn Nilsiän kirkkomaalla kiittämään hänen hautakumpunsa äärellä. Hänen, jonka suurin huoli oli, että hän muistaisi rukoilla minun, rukoilla meidän puolestamme.

Kirjoittaja on Kuopion Helluntaiseurakunnan johtava pastori.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Uusimmat

Kolumnit

Lapsi ei ole omaishoitaja

Kiinassa kansa tykkää kiinalaisesta

Uusi tv-kanava jäi monilta huomaamatta

Susien suojelu jakaa mielipiteitä voimakkaasti

Joskus rooli tarttuu tiukasti näyttelijään

Voiko ihmisiä ja ihmissuhteita hinnoitella?

Henkinen minäni kaipaa Suomi-draamaa

Kuinka korvata maitotuotteita?

Miksi Yle väheksyy kirjallisuutta?

Onnellinen vainaja

Savon Sanomien uutiskirje

Tilaa päivän tärkeimmät uutiset. Saat joka iltapäivä kuusi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Uutiskirjeen tilaaminen on maksutonta.

...