Lupa muistaa ja katsoa menneeseen on annettava kaikille

En kannata nostalgiaa elämänasenteena mutta pidän muistamista tärkeimpänä moraalia ja ihmisyyttä ylläpitävänä voimana.

"Sitä tikulla silmään, joka vanhoja muistaa", on Suomessa sanottu vanhastaan. Tämä kaiketi on tarkoittanut, että vanhoista asioista, joille ei enää mitään voi, ei saa muistutella, vaan täytyy antaa anteeksi ja suunnata eteenpäin. Varmasti se on useimmiten hyvä menettelytapa.

On silti mielenkiintoista, että kulttuurissamme henkilöä, joka on suuntautunut katsomaan taaksepäin, vanhoihin asioihin, on uhattu sokaisemisella. Tämä sananlasku on todennäköisesti muovannut suomalaisten suhdetta menneisyyteen vahvemmin kuin yleensä tulemme ajatelleeksikaan.

Menneen muistamiseen liittyy usein saumatta suru. Joko nostalginen suru, kadotetun hyvän yhteyden kaipuu. Tai katkera, pettynyt suru jonkin toteutumatta jääneen tähden. Tai menetyksen suru. Kaikki me muistelemme, mutta sananlasku tekee siitä - tai ainakin siitä puhumisesta - rangaistavaa.

Tikulla silmään -mentaliteetti on tehnyt meistä suomalaisista historiattomia ja autoritääriseen johtamistapaan alistuvia. Eihän silmän puhkaisulla uhata sitä, joka muistelee mukavia. Vaan sitä, jolla on jotain epämukavaa asiaa, jokin vääryys oikaistavanaan tai ikävä muisto mielessään.

Autoritäärisyyttä on se, että toinen osapuoli päättää, mitä saa muistaa ja mitä asioita tuoda esiin. Autoritäärisyyteen kuuluu myös uhkaaminen, joko fyysinen tai henkinen.

Todelliseen kuulemiseen ja tasaveroiseen keskusteluun perustuvassa kulttuurissa molemmilla osapuolilla on niin paljon liikkumavaraa ja kanttia, että ikävätkin asiat voidaan ottaa uudelleen käsittelyyn. Useinhan käy niin, että ihminen käsittää vasta hitaasti, mitä hänelle on tapahtunut ja millä tavoin asiat olisi voinut hoitaa paremmin. Ihmisellä on oltava oikeus tuoda asiansa esille omassa aikataulussaan, ilman että joku toinen päättää, milloin aihe on vanhentunut.

Menneistä keskusteleminen, vanhojen asioiden muistaminen ja niiden uudelleen arvioiminen ovat kypsän ihmissuhteen mutta myös kypsän valtiollisen kulttuurin tärkeitä elementtejä.

Todennäköisesti suurin suomalaisuuden haaste lähitulevaisuudessa on talousvaikeuksien alueella. Me suomalaiset emme käsitelleet aikanaan juuri lainkaan 1990-luvun alun suurta talouslamaa ja siihen liittynyttä yleiseurooppalaista aatteellista kriisiä. Monet niistä, jotka tuona aikana kokivat henkilökohtaisen kiirastulensa konkurssin, työttömyyden tai ylivelkaantumisen takia, jäivät painimaan vaikeuksiensa kanssa yksin.

On selvää, että poliittisia päätöksiä tehtiin tuolloin poikkeuksellisissa oloissa. Mutta niinhän tavallaan aina tehdään - vasta jälkikäteen tiedetään, miten asiat lopulta kehittyivät. Ainahan tulevaisuus on sumuinen.

Nyt kannattaisi avata 1990-luvun painekattila ja pohtia, mitä opittavaa meillä on suuren kriisin vuosista. Aivan loputtomiin ei voida menetellä niin, että jokainen uusi lama niittää satoaan ja selviytyjät uhkaavat puhkoa silmät niiltä, jotka koettavat kertoa, missä meni vikaan.

Kirjoittaja on kuopiolaissyntyinen kirjailija.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Uusimmat

Kolumnit

Jouko Turkka pisti veljekset uusiksi

Annoin toisen mahdollisuuden Muuntohiilelle

Totista on moneen lähtöön

Mitä sinulle kuuluu?

Vähänkinoli riittävästi.

Yhdysvallat on pettänyt kurdit toistuvasti

Valtio ei sovi yrityksen omistajaksi

Vetäytyminen, jota ei ole edes tapahtunut

Kaikki peliin

Radio, olet muistoissani aina

Savon Sanomien uutiskirje

Tilaa päivän tärkeimmät uutiset. Saat joka iltapäivä kuusi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Uutiskirjeen tilaaminen on maksutonta.

...