Maailmankieliä kioskilla

Lontoon-matkaa odotellessani muistin äkkiä, miten nuorena tunsin jokaisen matkan edellä kauhua. Kaiken nielevää pelkoa, joka kiteytyi sanoihin: mitä varten minä taas olen ehdoin tahdoin saattamassa itseni vaaroille alttiiksi? Miksi kaikki tämä vaiva? Eikö sitä voisi vain mukavasti olla kotona?

Nyt kun yritän tavoittaa, mitä oikein pelkäsin, saan kiinni vain etäisestä tuntemuksesta, joka liittyy siihen, etten nuorena tiennyt, millaista elämä muualla konkreettisesti oli. Ja että tunsin vastuuta itsestäni ja mahdollisesti matkakumppanistanikin.

Nyt olen matkustanut sopivan verran, toki vain maissa, joiden elämänmeno on hyvin samanlaista kuin meilläkin. Euroopassa ja Kanadassa, en esimerkiksi missään päin Aasiaa. Haaveilen Japanista ja toivon, että vielä jonakin päivänä pääsen sinne. Ehkä sitten voin uudestaan kokea kauhua tai ainakin jännitystä: Japanissa en osaisi kieltä edes auttavasti, vaan olisin vieraiden avun varassa.

Mutta vaikka en olekaan matkustanut kovin kauas enkä kovin eksoottisiin paikkoihin, sen olen oppinut, että vieraan apu on olemassa ja että kaikkialla maailmassa on paitsi vaaroja myös yhteisesti, sanoittakin jaettuja kokemuksia. Ihmiset auttavat toisiaan.

Niinhän mekin kuopiolaiset pienet lapset, jotka olimme juuri alkaneet englannin kielen opiskelun 1970-luvun alussa, halusimme palavasti kohdata edes yhden turistin, jota olisimme voineet autella ja opastaa. Kerran kioskilla Tulliportinkadun ja Haapaniemenkadun kulmassa toiveemme toteutui.

Olimme ostamassa jäätelöä, kun kaksi vierasta kieltä puhuvaa, hellehattuista ihmistä ilmaantui kioskille! Ja he olivat selvästi neuvoa vailla! Näyttelivät karttaansa ja puhuivat käsillään. Sysimme toisiamme. Kioskin tyttö ei selvästikään osannut vastata kysymyksiin, punasteli vain.

Hyvät neuvot olivat nyt tarpeen. Rohkein meistä astui esiin, kutsukaamme häntä K:ksi. Hän meni turistien eteen ja karjaisi: ”Ping lingis!” Tämän oli määrä tarkoittaa: ”Do you speak English” – puhutteko englantia? Turistit katsoivat häntä kuin puhumaan puhjennutta puutarhatonttua, mutta eivät myöntäneet pingaavansa lingistä. Niinpä K. toisti kysymyksensä, yhtä kuuluvasti mutta vähän hitaammin.

Turistit eivät käsittäneet aksenttia emmekä me vielä osanneet lukea karttaa. He menivät pois. Katselimme heidän peräänsä säälien: olisihan noita avitettu. Jos eksyvät, omapa syynsä.

Sen jälkeen autoimme vain kotimaisia eksykkäitä. Esimerkiksi niitä, jotka tulivat puutalomme pihamaalle taivastelemaan. Heille huusimme jo kaukaa: ”Kettee työ etittä!” Ja vastauksen saatuamme johdatimme vieraat riemusaatossa oikean oven eteen.

Suomen Matkailijayhdistyksen 1920-luvulla laatimassa matkaoppaassa kerrotaan, että savolainen on suopea vierasta kohtaan ja auttaa tämän kädestä pitäen perille, mikäli vain vieras ymmärtää ensin haastella hetken savolaisen kanssa niitä näitä. Sillä suoraan töksäyttäminen on savolaisesta ikävää, ja, toteaa opas, Savossa asuukin Suomen ainut heimo, joka taitaa maailmalla suuresti arvostetun small talkin eli jutustelun hyveen.

Siksi vanhetessani olen oppinut matkustamisen kaikkein kauneimman paradoksin: kotiseudulla voi oppia maailmankansalaiseksi. Jos antautuu pingaamaan lingistä, löytyy aina joku, joka ottaa kädestä kiinni ja vie perille. Kävellessä voi sitten puhella niitä näitä, lingikseksi, savoksi tai joksikin muuksi maailmankieleksi.

Kirjoittaja on kuopiolaislähtöinen kirjailija.

Uusimmat

Kolumnit

4K:ta koneeseen vaikka vaikeaa se on

Eräkansa voi nukkua yönsä rauhallisesti

Liian myöhässä tai aivan liian aikaisessa

Telkkarin avaaminen, tuo suuri seikkailu

Olen Teuvo Hakkaraisen suuri tukija.

Jumalan palvelus

Jos haluat syödä, hoida hyönteisiä.

Nälkätaiteilija markkina-humussa

Tuoko yksi Pukki kevään jalkapalloomme

Mitä kasviksia voi syödä Marevanin kanssa?

Savon Sanomien uutiskirje

Tilaa päivän tärkeimmät uutiset. Saat joka iltapäivä kuusi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Uutiskirjeen tilaaminen on maksutonta.