Miten kaukaa historiasta syitä nykytapahtumiin kannattaa hakea?

Günter Grass julkaisi vuonna 2002 romaanin Ravunkäyntiä, jossa hän kuvaa Wilhelm Gustloff -laivan tuhoa toisen maailmansodan loppuvaiheissa, tammikuussa 1945. Se ei ole suurromaani sillä tavoin kuin Titanic on suurelokuva.

Ravunkäyntiä on pieni, monesta palasta koostuva teos. Se on jankkaava sillä tavoin kuin Hannu Salaman Siinä näkijä missä tekijä: siihen, mitä kauan aikaa sitten tapahtui, palataan epäluotettavien kertojien kautta. Kysymys on muistamisesta, tai oikeammin haluttomuudesta muistaa - kipeästä asiasta, joka säteilee nykypäivään.

Ravunkäyntiä-teoksessaan Grass kertoo nykypäivästä, jossa kaiken pitäisi olla hyvin. Saksat ovat yhdistyneet, taloudessa menee lujaa, tietoa saadaan niin paljon kuin jaksetaan internetin nuotalla ylös nostaa. Ja hän kertoo menneisyydestä, jota ei tahdo muistaa kukaan muu kuin vanha isoäiti, Tulla Pokriefke, joka oli yksi harvoista eloonjääneistä Wilhelm Gustloffilta.

Laivan upottivat sodan voittajat, neuvostoliittolaiset. Hyiseen mereen upposi haavoittuneita, hoitajia ja tuhansia saksalaisia siviilipakolaisia. Mutta koska toinen maailmansota oli voittajien jälkikäteistulkinnan mukaan hyvän taistelu pahaa vastaan, saksalaisten siviiliuhrien kohtalosta vaiettiin. Kun paha ja hyvä lohkotaan toisistaan erillisiksi, menetetään mahdollisuus käsittää todellisuuden sävyt; hyvyyteen sekoittuva pahuus ja pahuuteen kietoutuva viattomuus.

Olen itse istunut viime ajat arkistossa lukemassa suomalaisten naisten muistoja toisesta maailmansodasta. Mitä pidempään olen kuunnellut noita kuiskauksia ja huutoja, sitä selvemmin olen ymmärtänyt, että sotakorvauksien maksaminen ei päättynyt siihen, kun viimeinen juna lähti Vainikkalasta.

Sotakorvauksia maksaa vielä ainakin minun sukupolveni, jonka vanhemmat ovat syntyneet toisen maailmansodan aikana tai ennen sitä. Yksin selviämisen eetos löi niin selkeän leiman koko kansakuntaan, että meidän 60-luvulla syntyneiden elämänehdot oli määritelty jo kauan ennen kuin tulimme maailmaan.

Pahuus ei sovi suomalaistenkaan omakuvaan. Me olemme kokeneet itsemme suuren historian sivustaseuraajiksi, emme sen aktiivisiksi tekijöiksi. Ajopuun lailla olemme kolkahdelleet sotahistorian koskista rauhan suvantoihin.

Tämä sivustaseuraajan asenne on syöpynyt syvälle ytimiimme. Hyvä kansalainen sulkee silmänsä, korvansa ja suunsa. Jos saksalainen pieksee puolalaista sotavankia Lapissa, hänellä on varmasti siihen hyvä syy, eikä meidän kannata siihen puuttua. Eihän kukaan isompi tullut silloinkaan apuun, kun pientä Suomea rökitettiin talvisodassa.

Ja puuttumattomuuden oppi taipui sittemmin myös rauhan oloihin: lapset jätettiin käymään omaa sotaansa. Jos koululainen kiusaa toista, turha mennä kantelemaan opettajalle. Jos laukkusi heitetään lätäkköön, jos sinua lyödään ja kähmitään, jos elämästäsi tehdään ilkkumalla ja sysimällä helvettiä, koeta vain painaa pääsi syvempään. Itse pitää kaikesta selvitä. Tämä oli sodanjälkeisen puolueettomuuden lyhyt siviilisovellus.

Kun itse olin koulukiusattu, toivoin pahaa kiusaajilleni. Olin ajopuu peruskoulun uittorännissä. Kesti kauan, että opin unohtamaan sen läksyn. Opin ymmärtämään: en ole uhri. Olen hyvä, olen paha. Hitaasti opin puhumaan, katsomaan, kuulemaan; kysymään miksi, sanomaan tahtoni mukaan kyllä tai ei. Opin että niinkin voi olla suomalainen.

Kirjoittaja on kuopiolaissyntyinen kirjailija.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Uusimmat

Kolumnit

Monenlaista uutista ja uutislähetystä

Brexit-sopu saavutettu – ja lehmät lentää

MTV suunnittelee tähtiensä urat

EU-maa, joka marssii Attilan jalanjäljissä

Suomen kauden villit kuukaudet

Jouko Turkka pisti veljekset uusiksi

Annoin toisen mahdollisuuden Muuntohiilelle

Totista on moneen lähtöön

Mitä sinulle kuuluu?

Vähänkinoli riittävästi.

Savon Sanomien uutiskirje

Tilaa päivän tärkeimmät uutiset. Saat joka iltapäivä kuusi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Uutiskirjeen tilaaminen on maksutonta.

...