Rauhanvälitystä sekä vaalisalaisuuksia

Sata vuotta sitten meillä Suomessa oltiin umpikujassa. Jos siihen tilanteeseen pääsisi nyt väliin, kuinka moni meistä koettaisi jälkiviisauden valossa varoittaa sodasta ja tehdä kaikkensa, ettei sitä tulisi? Varmaan useimmat.

Luulen, että sotien kauheudesta vallitsee melko suuri yksimielisyys. Itse en mitään muuta niin hartaasti toivoisi kuin aikakonetta, jolla voisin matkustaa tuohon kohtalokkaaseen vuoteen kertomaan, mikä muutaman kuukauden päässä odottaa, jos sotaan ryhdytään.

Ei niin, ettei silloinkin, vuonna 1918, olisi ollut myös rauhan kannattajia ja neuvotteluun valmiita osapuolia. Ja sodan vielä käynnissä ollessakin sovittelijoita taistelevien osapuolien välille löytyi. Minä kunnioitan näitä rauhan miehiä ja naisia, sillä rauhanlähettilään tehtävään asettuminen ei ole vaaratonta, eikä sodan kiihottamilta ihmisiltä välttämättä riitä malttia nähdä, että maailma koostuu muistakin kuin omista ja vihollisista.

Rauhantekijöitä sisällissodassa on tutkittu melko vähän, ja olisi hienoa lukea jokin yleisesitys heistä.

Omissa mikrohistoriallisissa tutkimuksissani olen törmännyt muun muassa Ruotsin lähetystössä toimineeseen kapteeni af Ekströmiin, joka toimi aktiivisesti rauhanlähettiläänä ja välittäjänä valkoisten ja punaisten välillä juuri ennen Helsingin valtausta. Hänen toimensa eivät tuottaneet tulosta, vaan Helsingistä taisteltiin katkeraan loppuun saakka.

Sotia ei kuitenkaan voi arvioida pelkästään nykyajan näkökulmasta. Voidaan sanoa, että antautuminen ylivoiman edessä olisi ollut ehkä paikallaan Tampereella ja Helsingissä 1918. Se olisi ollut nöyryytys punaisille, ja leirihelvetti olisi kenties joka tapauksessa ollut edessä. Mutta tuhojen ja taisteluissa kuolleiden määrä olisi jäänyt pienemmäksi, ja kenties, jos rauhanvälityksen avulla maahan olisi saatu ulkovaltojen lähetystöjä ja tarkkailijoita, sodan jälkiselvittelyt olisivat olleet vähemmän katastrofaaliset.

Mutta entä vuonna 1939? Olisiko Suomen pitänyt vain antautua ylivoiman edessä? Mikä olisi sen kohtalo ollut siinä tapauksessa? Minun mielestäni puolustautuminen oli oikein ja kohdallaan. Tätä aion mielessäni tutkia seuraavien vuosien aikana: miksi minusta, pasifistista, sotaan voi olla syy ja oikeutus.

Nyt, vuonna 2018, valmistaudumme äänestämään. Emme selvittele erimielisyyksiämme asein; meillä on sananvapaus ja oikeus kokoontua ja perustaa yhdistyksiä.

Aivan toisinkin voisi olla. Minun sukupolvelleni äänestäminen on ollut paitsi oikeus myös kansalaisvelvollisuus. Kun olin lapsi, mummoni otti minut mukaan äänestyspaikalle, ja kun juhlallisen toimituksen jälkeen kotiin kävellessämme kysyin, ketä hän oli äänestänyt, hän kertoi nimenkin. ”Mutta oikeasti se on vaalisalaisuus”, sanoi mummoni.

Muistan sen nimen yhä, mutta en kerro kenellekään. Olen siitä kiitollinen, että meillä Suomessa elämä on jatkunut edelleen niin, että aikuiseksi kasvaneena minä, pieni vaalisalaisuuden kantaja, saan äänestää, ja niin myös tyttäreni, joka kerran polvenkorkuisena oli mukanani äänestyskopissa.

Kirjoittaja on kuopiolaislähtöinen kirjailija.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Uusimmat

Kolumnit

Jouko Turkka pisti veljekset uusiksi

Annoin toisen mahdollisuuden Muuntohiilelle

Totista on moneen lähtöön

Mitä sinulle kuuluu?

Vähänkinoli riittävästi.

Yhdysvallat on pettänyt kurdit toistuvasti

Valtio ei sovi yrityksen omistajaksi

Vetäytyminen, jota ei ole edes tapahtunut

Kaikki peliin

Radio, olet muistoissani aina

Savon Sanomien uutiskirje

Tilaa päivän tärkeimmät uutiset. Saat joka iltapäivä kuusi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Uutiskirjeen tilaaminen on maksutonta.

...