Tasa-arvon Suomi siirtymässä suuruuksien palvontaan

Pikkuruinen galleria täynnä avajaisväkeä, laulua, puheensorinaa. Hymyileviä kasvoja, kädenpuristuksia, glögimukeja, joita lähetetään tungoksessa kädestä käteen. Seinät täynnä naistaiteilijoiden omakuvia.

Tällaista on taide-elämä kirkkaimmilla hetkillään. On saatu jotain valmiiksi, on juhlan aika. Näytteille on pantu paitsi konkreettiset teokset myös valmistumisen riemu. Taide on aina esittämistä, julki tuomista, näyttämistä. Taiteilijaelämän julkiset hetket ovat myös yleensä ne ainoat, jotka näkyvät suurelle yleisölle.

Ehkä monet taiteilijat itsekin ovat haluttomia paljastamaan, miten arkista suurin osa heidän elämäänsä on. Miten he aivan samaan tapaan kuin muutkin hakevat lapset tarhasta ja ostavat lähikaupasta punaisella tarralla merkityn maksalaatikon. Niukkuus on useimpien taiteilijoiden normaaliolotila.

Juhlimalla dionyysisesti ja tulemalla vimmaisen riemukkaasti esiin taiteilija on perinteisesti toiminut venttiilinä ja sijaiskokijana yhteiskunnassa vaikeiksi koetuille tunteille. Onnistumisen ilo ja huolettomuus eivät muodostaneet kaskenraivaus- tai jälleenrakennus-Suomen keskeisintä tunnevarantoa.

Suhteellisen toimiva taiteen apurahoitus on käsittääkseni hiukan tasoittanut taiteilijaelämän rajuinta vuoristorataliikettä.

Kun taiteilijan on ollut mahdollista suunnitella talouttaan vähintään vuoden jaksoissa, tarvetta riuhtaisuihin ei ole ollut samaan tapaan kuin aikoina, jolloin ennakot ja myyntitulot saatettiin ryypätä markkinahumussa pelkästä uhmasta ja lämpimän lukaalin tuottamasta huumauksesta, tietäen, että huomenna ja ylihuomenna eletään pennittöminä kinosten keskellä kylmässä ateljeessa.

Taiteen rahoitus on todennäköisesti tulevissa eduskuntavaaleissa yksi keskustelunaiheista. Poliitikkojen ja kulttuurivaikuttajien pitäisi pohtia, millaista taiteilijakuntaa apurahapolitiikallamme halutaan ylläpitää.

Helsingin Sanomien toimittaja Antti Järvi kirjoitti 4.1.2011, että tukijärjestelmää voisi muuttaa muun muassa siten, että "kirkastetaan kärki" ja annetaan entistä pienemmälle joukolle taiteilijoita entistä suurempia apurahoja.

Tässä tulee julki lausutuksi kirjallisuuselämämme 2000-luvun selkein suuntaus. On etsitty aktiivisesti kirjailijatähtiä, joille kaikki palkinnot ja huomio keskittyvät. Näistä tähdistä etsitään uudenlaista lohtua rapistuvaan suomalaiseen itsetuntoon: me kelpaamme maailmalle.

Kirjailijasuuruuksien esiintulo paikkaa harsuuntuvaa kulttuurista ja kansallista itsetuntoamme ja globaalissa taloudessa antaa meille uskoa markkina-arvoomme ja kilpailukykyymme.

Mutta voi olla, ettei suomalainen kulttuuri kehity vain muutaman nimen varassa. Voi myös olla, että ne jotka jäävät paitsi suuria rahoja ja jatkuvaa parrasvalojen häikäisyä, jatkavat työtään, vaikka tielle kasautuisikin esteitä. Koska syvin taiteen tekemisen riemu ei liity esillä olemiseen vaan oivalluksiin, liikahduksiin, säkenöiviin hetkiin, jolloin ihminen yksinäisyydessään on hetken yhtä toisten ihmisten ja maailmankaikkeuden kanssa.

Lämmin suositus: Omakuvapiiri - Liisa Kallio, Salla Savolainen, Virpi Talvitie, Riina Katajavuori Akkuna-galleriassa Helsingin Lasipalatsissa 4.1.-23.1.2011.

Kirjoittaja on kuopiolaissyntyinen kirjailija.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Uusimmat

Kolumnit

Ollapa jälleen nolostelematon pieni lapsi

Pihani on kuin ripuli.

Tunnista omat vahvuutesi

Saavutettavuudessa paljon korjattavaa

Tämän jutun kirjoitti vasuri

Huippuhetkiä voi toivoa, mutta niitä ei ehkä kannata odottaa

Vanha normaali, uusi normaali vai oma maali?

Sveitsi rohkenee höllentämään rajoituksia nopeasti

Kaikki uusi on syntynyt riskinotosta

Kesätrilleri, josta ei puutu vauhtia eikä vaarallisia tilanteita

Savon Sanomien uutiskirje

Tilaa päivän tärkeimmät uutiset. Saat joka iltapäivä kuusi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Uutiskirjeen tilaaminen on maksutonta.

...