Todellisuuden tuolla puolen

Jos Neymar da Silva Santos Junior pysyy koossa vielä tänä iltana Belo Horizonteen fokusoituvassa keltaisessa helvetissä, hänessä täytyy olla jotain kummallista.

Jotain omituista näissä kaikissa jalkapallomaailman jumalissa on.

Jotain joka lipeää aika usein jumalattomuudeksi.

Putosin syvästä uskostani maallikoksi, lähelle ateismia, heinäkuussa 2006.

Se oli ilta, jolloin Italia ja Ranska pelasivat MM-finaalissa. Italia voitti. Sillä ei ollut suurta merkitystä. Vain se merkitsi, että Zinedine Zidane puski ällistyttävän typeryyden myötä Marco Materazzia otsaan.

Zidane! Minun Zizouni, jota olin pitänyt jalkapallokenttien eleganteimpana herrasmiehenä, luovana taitoniekkana, joka ei osaa tehdä, edes ajatella tekevänsä, pahaa.

Olin auki sekunnin tai kaksi.

Sen jälkeen menin lukkoon. Sittemmin olen suhtautunut kaikkiin vihreän veran suurenmoisiin uroksiin samalla tavalla. Olen epäillyt heistä jokaista, sitä enemmän mitä suuremmaksi me, siis media, olemme heidät kyhänneet.

Näin olen välttynyt uusilta pettymyksiltä.

Yritän myös ymmärtää heitä.

Jopa ihailla.

Sillä emme me oikeasti voi nytkään käsittää Neymarin painolastia, kun hän illalla asettautuu hoilaamaan Hino Nacional Brasileiroa, kansallislaulua, brassien pelaajarivistössä.

22-vuotiaalle nuorukaiselle tuskin merkitsee mitään se, että koko maailma kohdistaa katseensa häneen. Mutta se merkinnee, että koko Brasilian onni tai ikävä roikkuu hänen varassaan.

Kun katselin Neymarin tehokasta balettia alkulohkon otteluissa, jouduin työstämään lujasti, etten olisi haksahtanut romantisoimaan häntä malliin Zidane. Olen selittänyt brasilialaispojan paineensietokyvyn itselleni niin, että kuorma on yliraskas. Se menee jo överiksi.

Neymar on saavuttanut ydinpisteen, jossa ei ole enää mitään väliä. Katsokoot, odottakoot, rukoilkoot. Minä vain pelaan.

Koska muuta en voi.

Miesten, joille syydetään mielettömiä miljoonia, joita ylistetään kilpaa ja joista tehdään muotimaailman sätkynukkeja, täytyy liikkua jossain todellisuuden tuolla puolen.

En kadehdi. Sillä siellä kaukana mahtaa olla aika tyhjää ja vaikeaa. Olet vanki sekä fyysisesti että henkisesti. Liikkumavara on pieni, niin askelillesi kuin ajatuksillesi.

Olet urheilevan maailman yhteistä omaisuutta.

Sitten kun aikasi nurkassasi nyhjäät ja pääset purkautumaan vain pelikentillä, alkaa vaara vaania. Et voi olla joka ottelussa niin hyvä kuin kansa olettaa sinun olevan. Janoat osumia osumien päälle, tilastot ovat yhtä kuin sinä.

Sitten vastassa on kolho puolustaja, jota et kykene ohittamaan vasemmalta etkä oikealta. Se puolustaja alkaa ärsyttää. Turhaudut. Lyöt, potkaiset, pukkaat, sylkäiset tai puraiset.

Ei, älkää ajatelko, että ymmärtäisin Suarezia, Songia tai Zidanea.

Enemmänkin säälin. He eivät olekaan jumalia, pikkuihmisiä vain.

En tunne Neymaria. Ehkä en haluakaan.

Näin voin nauttia hänestä ainoastaan jalkapalloilijana – ja niistä liikeradoista sekä oivalluksista, joihin hän kaikesta kaaoksesta huolimatta ehkä tänäänkin venyy ja kykenee.

Nuorta brasilialaista katsellessa toivon pystyväni unohtamaan edes hetkeksi oman Zidaneni.

Zizoun, joka käsittääkseni on käyttäytynyt sen yhden pieraisun jälkeen peräti säällisesti.

Uusimmat

Kolumnit

Ilmastoahdistus iskee varkain

Yksin oleva ei välttämättä ole yksinäinen.

Kotitalouksista yksilöiden kulutukseen

Kaikkien pyhien sunnuntaina

Myytit eivät ole tosiasioita

Oudot hyvät kemikaalit

Television tiiliskivet – hieno radio-ohjelma

Omaninlahti sopi Trumpin suunnitelmiin

Kielipolitiikkaa uudessa maailmassa

Historiallisen suuret panostukset

Savon Sanomien uutiskirje

Tilaa päivän tärkeimmät uutiset. Saat joka iltapäivä kuusi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Uutiskirjeen tilaaminen on maksutonta.

...