Vanhustenhoito on tasa-arvokysymys jota ei pidä sivuuttaa

Sen olen oppinut vanhoja päivälehtiä lukemalla, että mullistavimmat uutiset piilevät usein suurten otsikoiden katveessa.

Olen opetellut lukemaan heikkoja signaaleja, ja mielihuviani onkin koettaa päätellä, mikä nykysanomalehtien pikku-uutisista ennustelee suurimpia tulevaisuuden muutoksia.

Kansalaisen ongelma on usein se, että tietoa päätelmien tekemiseen ei ole tarpeeksi. Jälkiviisauden valossa olemme kaikki samassa asemassa kuin valtionpäämiehet. Mutta nykyhetkessä meiltä jää pimentoon laajoja alueita, joilla tapahtuu kaiken aikaa. Päätöksiä tehdään; vaaleilla valitsemamme ihmiset edustavat meitä hyvinkin suurissa asioissa.

Yksi tämän hetken kauaskantoisimmista poliittisista kysymyksistä ei liity mitenkään sahatavaraan. Lautojen kiertokulku sahalta sisäkattoon saattaa olla komeakin allegoria poliittisen järjestelmän kriisistä. Tai sitten se on näyttävää sijaistoimintoa.

Ei ole mediaseksikästä puhua vanhustenhuollosta. Ja siitä pitäisi kuitenkin puhua, kirjoittaa ja väitellä kiivaasti, jos kerran eletään demokratiassa.

Jokaisen äänestysikäisen suomalaisen olisi syytä kysyä kansanedustajaltaan, mitä mahtaa tarkoittaa puhe omaishoitajuuden ja kotihoidon lisäämisestä. Jokaisen äänestäjän pitäisi olla valppaana, kun poliitikot turvautuvat abstraktioihin.

Ei ole olemassa mitään tankkia, josta ainetta nimeltä omaishoitajuus juoksutettaisiin yhteiskunnan yskivään koneeseen. Omaishoitajuus merkitsee sitä, että joku vanhuksen omaisista ryhtyy huoltamaan ja hoitamaan oman toimensa ohessa isää, äitiä, mummoa, paappaa, puolisoa.

Tämä on perinteisesti ollut naisten työtä. Mutta jos vanhuksemme siirretään laajassa mitassa laitoksista kotiin, huoltotyötä riittää myös miehille. Kotihoito voi kuulostaa hyvältä ratkaisulta, ja onkin, jos vanhus on hyväkuntoinen. Mutta jos vanhus on heikko ja sairas, kotihoito on puhdasta voimia kysyvää raadantaa.

Omaishoitajuuden abstraktia tankkia täyttävät perinteisissä kotirouvayhteiskunnissa juuri naiset, joilla on aikaa aktiivisen lastenhoitovaiheen jälkeen omistautua laajennetulle lähimmäisenrakkaudelle; omien ja naapuruston vanhusten huoltamiselle.

On kohtuutonta väittää, että hyvinvointiyhteiskunnassa ei tunnettaisi vastuuta omaisista ja lähimmäisistä. Tämän päätöksen me suomalaiset teimme toisen maailmansodan jälkeen: jokaisella on oikeus turvaan ja hoivaan iästä, sukupuolesta, sukulaissuhteista ja varallisuudesta riippumatta.

Sitouduimme tähän siten, että työikäinen väestö käy työssä ja maksaa veronsa; myös naiset. Tämän vuoksi meillä on päivähoitojärjestelmä, ei siksi, että laiskat uusavuttomat vanhemmat saisivat vetää lonkkaa kotona, kuten nykyään populistisesti väitetään. Ja tämän vuoksi meillä vanhukset ovat laitoksissa, ei sen vuoksi, että meiltä puuttuisi lähimmäisenrakkautta ja aitoa välittämistä.

Naiset. Ja miehetkin. Teidän tulevaisuudestanne päätetään silloin, kun päätetään vanhusten hoidosta. Valtio velkaantuu - täytyy pohtia prioriteetteja. Kovin viattomana ei jokaista selitystä pitäisi niellä. Kannattaa miettiä, kysyä ja keskustella nyt.

Kirjoittaja on kuopiolaissyntyinen kirjailija.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Uusimmat

Kolumnit

Kiinassa kansa tykkää kiinalaisesta

Lapsi ei ole omaishoitaja

Uusi tv-kanava jäi monilta huomaamatta

Susien suojelu jakaa mielipiteitä voimakkaasti

Joskus rooli tarttuu tiukasti näyttelijään

Voiko ihmisiä ja ihmissuhteita hinnoitella?

Henkinen minäni kaipaa Suomi-draamaa

Kuinka korvata maitotuotteita?

Miksi Yle väheksyy kirjallisuutta?

Onnellinen vainaja

Savon Sanomien uutiskirje

Tilaa päivän tärkeimmät uutiset. Saat joka iltapäivä kuusi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Uutiskirjeen tilaaminen on maksutonta.

...