Älä huoli Varpaisjärvi

Kuntaliitoksia seuratessa myötätunto on luonnostaan pienempien puolella.

Vuonna 1970 Säyneisen ja Muuruveden kunnat liitettiin Juankoskeen. Itse en tapahtumaa muista, sillä olin vain kaksivuotias säyneisläinen. Mutta olen kuullut, että kuntaliitoksen toteuttavana uudenvuodenyönä isä oli painunut raskain mielin nukkumaan eikä olisi oikein suvainnut ilonpitoa muillekaan, vaikka uusi vuosikymmen vaihtui.

Myöhemmin isä oli kyllä valmis myöntämään, että kuntaliitos mahdollisti Säyneiselle hyviä hankkeita; muistan maininnat ainakin koulun peruskorjauksesta, urheilukentästä ja jääkaukalosta. Olipa hän lopulta valmis myös uuden kotikuntansa luottamushenkilöksi ja taisi hoitaa tehtäviään jotakuinkin yhteistyökykyisesti.

Kunnallishallinto on kuin verenkiertoa, joka hoitaa välttämätöntä tehtävää.

Se on tärkeä palvelukoneisto, jonka mahdollisimman hyvälle toiminnalle pitää etsiä parhaat muodot. Mutta se on vain koneisto. Sen sijaan sydämen paikalla ovat kotiseutu, kotikylät ja -paikkakunnat. Niitä mikään äänestyspäätös ei pysty hävittämään.

Kun Suomi oli liittymässä Euroopan unioniin, pelättiin suomalaisuuden häviävän. Vaan toisin kävi: varsinaisiksi muodeiksi nousivat murteet, kansanmusiikki, sukututkimus, kyläkirjat, perinneruoat ja niin edelleen. Kansallinen kulttuuri vain vahvistui.

Pienemmässä mittakaavassa sama ilmiö on tapahtunut Säyneisessä, joka on ollut osa Juankoskea 40 vuoden ajan. Kuntarajat hävisivät kartalta, mutta ei itse kylä eikä ihmisistä identiteetti.

Säyneisläisyyttä ovat pitäneet yllä muun muassa urheiluseura, kotiseutuyhdistys, seurakunta, kyläyhdistys, nuorisoseura ja teatteritoiminta. Sekä ennen kaikkea ihmiset, jotka edelleen kertovat olevansa kotoisin Säyneisestä tai varsinkin asuvansa siellä.

Kun siis pieni Säyneinen ja säyneisläisyys eivät ole hävinneet 40 vuoteen, mihinkään ei häviä myöskään Varpaisjärvi ja varpaisjärveläisyys. Kulunut mutta tosi sanonta lienee, että asia on ihmisistä itsestään kiinni.

Miksi näperrellä nurkkapatrioottisesti pienten kylien ja kuntien kysymysten kanssa aikana, jolloin yhä useammalla suomalaisellakin on toimintakenttänä koko avara maailma?

Kysymykseen voi omalta osaltaan olla vastaamassa Maria Kokkonen, joka on nykyisessä tehtävässään Euroopan unionin ilmastokomissaarin tiedottaja.

Viime lokakuussa Maria saapui asiakseen Pariisista kotikylänsä Alapitkän kyläkirjan julkistamistilaisuuteen. Selväksi tuli, että tällä säteilevällä, kielitaitoisella ja kansainvälisellä naisella on juuret syvällä Alapitkän mullassa.

Kun on jostakin kotoisin ja kunnioittaa lähtökohtiaan, osaa kunnioittaa myös toisia ja pärjätä myös muiden kuin omien kanssa. Kun on vahvat juuret, latva kestää koviakin tuulia.

Kirjoittaja on lapinlahtelainen tietokirjailija.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.