Avoimen arkun äärellä

Ystävättären mies kuoli yllättäen. Syksyisenä lauantaina oli edessä matka hautajaisiin Ilomantsiin, Teuvoa saattamaan.

Kauniin kirkon pihalla katselin hautajaisiin saapuvaa väenpaljoutta ja mietin jälkeä, jonka ihminen jättää. Jos Teuvo Jetsu olisi ollut pahansuopa juoruilija, kadehtiva jurokki tai omaisuutta kaikin keinoin keräävä materialisti, ei hautajaisnäky olisi ollut tällainen.

Mutta Teuvo oli iloinen mies ja kaikille ihmisille tasapuolisesti samanlainen: ystävällinen ja auttavainen. Hän oli karjalainen kulttuuripersoona ja harras ortodoksikristitty. Siitä hautajaisten tunnelma: kaikessa surullisuudessaan lämmin ja kiitollinen.

Miten iso yhden pienen ihmisen jälki voikaan olla. Saattoväkeä tuli niin paljon, että autoletkan lähtiessä kirkolta hautausmaalle Ilomantsin keskustassa oli liikenteenohjaajia.

Minulle umpiluterilaisena oli mielenkiintoista ja koskettavaa olla ensimmäistä kertaa ortodoksisissa hautajaisissa.

Suurin ero menoissa oli kirkkoon kannetun arkun avaaminen ja avoimena pitäminen koko siunauspalveluksen ajan. Lopuksi jokainen kävi arkun ääressä jättämässä Teuvolle hyvästit siunaamalla hänet ristinmerkillä.

Luterilaisellakin puolella on edelleen elävä perinne avata arkku kotipihassa tai ruumishuoneella viimeisiä hyvästejä varten, mutta vainajan katsominen on vapaaehtoista. Ikään kuin hienotunteisesti annetaan mahdollisuus välttää vainajan näkeminen heille, jotka haluavat sen tehdä.

Hautajaisiin osallistuvan ei välttämättä tarvitse nähdä kuolemaa. Jopa lähiomaiset voivat antaa kuolemantapauksen ammattilaisten hoidettavaksi ilman, että he näkevätkään vainajaa.

Itsestäni tällainen välttely tuntuu vieraalle. Olen elänyt vielä vanhanaikaista kuolemankulttuuria: Kun mummo ja ukki 1970-luvun talvina kuolivat, he odottivat hautaamista arkuissaan kotona eli piha-aitassa. Hautajaisaamuna arkkujen avaaminen ja vainajan katsominen oli itsestäänselvyys. Tosin kesän tullen aitassanukkujia vähän oudoksutti yöpyä ruumisaitassa.

Kun isä kuoli 1990-luvulla, halusin olla laittamassa häntä arkkuun ja tarkistamassa, että paita on hyvin ja sukat suorassa. Hautajaisiin osallistuessani haluan käydä katsomassa vainajaa, jos se vain on mahdollista.

Ero lännen ja idän hautajaistavoissa alkoi tuntua merkitykseltään suurelta. Kun Ilomantsin runsas kirkkoväki jonotti jättämään hyvästejään, oli aikaa katsella avoimessa arkussa lepäävää vainajaa. Kaipaavien ja kiitollisten tunteiden kohde oli siinä kaikkien keskellä läsnä - omassa kauniissa juhlassaan.

Tuli mieleen, että kenelle hyvänsä tekisi hyvää katsella vainajaa kaikessa rauhassa. Kummasti siinä suhteellistuu omakin elämä, sen asiat ja arvojärjestykset.

Ehkäpä kaikkein innokkainkin terveysintoilija ja kiireisinkin uraputkiohjus vainajaa katsellessaan ymmärtäisi, että myös hänen aikansa joskus loppuu. Ehkä mieleen tulisi kysymyksiä: Miten kannattaa elää? Minkä varassa uskaltaa kuolla? Minne ajattelee menevänsä kuoleman jälkeen?

Kun Ilomantsin runsas kirkkoväki jonotti jättämään hyvästejään, oli aikaa katsella avoimessa arkussa lepäävää vainajaa.

Teuvo siinä oli, mutta erinäköisenä. Hänessä oli kuoleman majesteetin merkki. Teuvo siinä oli, mutta ei kuitenkaan ollut.

Teuvo oli jossakin muualla.

Kirjoittaja on lapinlahtelainen tietokirjailija.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Uusimmat

Pääkirjoitukset

Meillä on rautamamma, joka ei ehkä välitäkään lastensa kärsimyksestä

Hirviä kannattaa metsästää aina kun mahdollista

Lapset ja nuoret voivat pääsääntöisesti hyvin

Metsänomistajan pitää voida luottaa

Tyrkytystä ja tilausansoja

Laivuekaupassa työpaikat ovat lopulta sivuseikkoja

Suojeluvelvoite pitäisi määritellä tarkemmin

Budjettiriihen jälkeen

Kun mikään ei riitä

Googlella on hyviä syitä investoida Suomeen

Savon Sanomien uutiskirje

Tilaa päivän tärkeimmät uutiset. Saat joka iltapäivä kuusi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Uutiskirjeen tilaaminen on maksutonta.