Blairin ja Brownin menetetty maine

Englantia on pidetty halki vuosisatojen eurooppalaisen parlamentarismin mallimaana, jossa äänestäjille - kansalaisille - on tarjolla aina vaihtoehto kehnoksi osoittautuneen politiikan tilalle. Kahden mahtipuolueen valtakunnassa konservatiiviset toryt ja työväenpuolue ovat korjanneet vuorovedoin toistensa tekemisiä. Poliittinen järjestelmä pysyi terveenä, kun hallitukset vaihtuivat yleensä vaalikausittain.

Viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana ikivanha parlamentaarinen perinne ei ole kuitenkaan pätenyt. "Rautarouvaksi" kutsutun Margaret Thatcherin ja hänen seuraajansa John Majorin johdolla konservatiivit pitivät hallitusvaltaa käsissään yhtäjaksoisesti vuodesta 1979 vuoteen 1997 eli pyöreästi parin vuosikymmenen ajan.

Sen jälkeen saarivaltio onkin ollut sitten kolmisentoista vuotta työväenpuolueen hallinnassa, ensin Tony Blairin ja viime vuodet Gordon Brownin johdolla.

Työväenpuolueen politiikkaa radikaalisti uudistanut hymypoika Blair jää Englannin historiaan pääministerinä, joka on onnistunut voittamaan kolmet vaalit perätysten.

Kolmas kerta meni kuitenkin jo pahasti rimaa hipoen, eikä yrmeäilmeinen Brown ole kyennyt enää korjaamaan vuosien mittaan syntyneitä vaurioita. Liittoutuminen jenkkien kanssa Irakin sodassa, yksittäisten labourpoliitikkojen aiheuttamat jatkuvat poliittiset skandaalit ja vieläkin jatkuva talouslama ovat rapauttaneet luottamuksen työväenpuolueeseen, ja Brown saa ryhtyä tyhjentämään virka-asuntoaan Downing Street 10:ssä seuraajalleen.

Näin ainakin yleisesti uskotaan huomispäivän vaalin edellä. Englantilaiset ovat kuitenkin sinnikästä kansaa, ja erityisesti pääministeri Brown on tunnettu kovasta taistelutahdostaan.

Pääministeripyrkimyksissä Brownia auttaa vaalien erikoinen lähtöasetelma: kolme pääpuoluetta toryt, labour ja liberaalidemokraatit ovat gallupeissa harvinaisen tasavahvoja. Jos oikeisto ja vasemmisto eivät saa yksinään enemmistöä 650-päiseen parlamenttiin, niin ajaudutaan Englannin oloissa poikkeukselliseen kokoomushallitukseen. Ratkaisijan paikalla ovat siinä tapauksessa keskitietä kulkevat liberaalidemokraatit. Heitä johtava Nick Clegg ei ole pukahtanut etukäteen sanaakaan, kumman puolesta hän nostaa peukalonsa pattitilanteessa.

Aivan tuoreimmissa arvioissa lähdetään siitä, että konservatiivit ottavat lujan loppukiriin, jolloin pääministeriksi nousee heidän puheenjohtajansa David Cameron. Hänessä on tuskin ainesta Margaret Thatcherin tai nuoren Tony Blairin tapaiseksi lujaksi johtajaksi, kun aikakin on kovin sekava ja ristiriitainen.

Euroon sitoutuneen Manner-Euroopan huomion keskittyessä Kreikan talouden pelastamiseen Englanti käpertyy puntineen omien kotinurkkiensa siivoamiseen. Jos ovat britit luoneet Eurooppaan ainutlaatuisen parlamentaarisen järjestelmän, niin tämän päivän poliittisessa tilanteessa heistä ei ole maanosan henkisiksi, poliittisiksi tai taloudelliseksi tiennäyttäjiksi.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Uusimmat

Pääkirjoitukset

Malttia pöyristymisiin

Rasismia eivoi voittaa valehtelulla

Kuopion täytyy tarkastella menojakin kriittisesti

Pääministerit ja Itämeri

Kiitos talvi! – Ensin pieni flikflak-sarja, sitten ohjelmassa rintarauhasten sulatus

Postin kannattavuusei parane lakkoilulla

Joulujuhla ja kevätjuhla kuuluvat kouluun

Muuan tarina

Julkisuus, tuo ikävä kiusanhenki

Perusoikeuksien rajoja on joskus hyödyllistä mitata

Savon Sanomien uutiskirje

Tilaa päivän tärkeimmät uutiset. Saat joka iltapäivä kuusi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Uutiskirjeen tilaaminen on maksutonta.