Demokratia ei ole vientitavaraa

Kun sosialistinen talousjärjestelmä oli vielä voimainsa tunnossa, pohdittiin usein Suomessakin, voiko vallankumousta viedä johonkin maahan? Ajatusta testattiin myös käytännössä. Tuloksissa ei ollut kehumista.

Yhtä lailla kysytään nyt Euroopassa ja Yhdysvalloissa, voivatko ne viedä demokratiaa Lähi-itään, jossa Tunisiaa ja Egyptiä yksinvaltaisesti hallinneet presidentit ovat jo menettäneet valtansa tavallisten kadunmiesten ja -naisten saatuaan heistä kyllikseen.

Tunisialaisten ja egyptiläisten kansannousu lähti liikkeelle heidän itsensä tahdostaan ja keskuudestaan. Ei siihen tarvittu eurooppalaisten tai amerikkalaisten demokraattien yllytystä. Päinvastoin läntiset kansanvallat ovat sulkeneet tietoisesti silmänsä ja korvansa Välimeren rantojen tasavaltojen yhteiskunnallisilta epäkohdilta.

Suhtautuminen Egyptin Hosni Mubarakiin, Tunisian Ben Aliin tai Saudi-Arabian kuninkaisiin on ollut samanlaista hyssyttelyä, jota aikanaan harjoitettiin Neuvostoliiton ja satelliittivaltioiden valtakoneistoja vastaan.

Neuvostoliiton luhistumisesta ei ole kuin kaksi vuosikymmentä, joten Suomessa pitäisi periaatteessa muistaa hyvin tuolloiset mielialat: kommunismin romahtaessa liki kaikki suomalaiset olivat housut kintuissa, jokunen vielä tänäänkin.

Lännessä toivottiin uuden Venäjän omaksuvan länsimaiset valtioihanteet. Selkeästi on käynyt ilmi, että Kremlin nykyiset vallanpitäjät haluavat kulkea omaa tietään ja että myös tavalliset venäläiset sallivat sen toistaiseksi.

Samalla tapaa voi kuvitella asioiden etenevän myös Lähi-idän uusiutuvissa valtioissa. Tunisiaan, Egyptiin, Jordaniaan, Jemeniin tai Saudi-Arabiaan ei kopioida USA:n tai Ranskan perustuslakeja, vaan uusi hallinto muotoutuu omalta luonnolliselta pohjaltaan.

Länsimaat ovat kehittyneet kristinuskon pohjalta, Lähi-itä on islaminuskon sydänaluetta. Tämä on yksi tosiasia, jota ei pidä unohtaa vapauden huumassa. Ranskan vuoden 1789 vallankumouksen Vapaus, veljeys ja tasa-arvo -ihanteet levisivät aikanaan koko läntiseen maailmaan, mutta islamilaisessa maailmassa niillä ei ole koskaan ollut mainittavaa merkitystä.

Jos Lähi-itä tai Afrikka olisivat halunneet omia läntiset demokratiaihanteet, niillä olisi ollut erinomainen tilaisuus puoli vuosisataa sitten, kun maa toisensa jälkeen irtaantui Englannin, Ranskan, Espanja ja Portugalin siirtomaaherruudesta. Siirtomaaherrojen sijasta useimmat uudet tasavallat saivat yhtä kovaotteiset herrat omasta väestään.

Lähin ihanne voisi Välimeren alueen uusiutuville arabivaltioille olla Turkki. Islamilainen AKP-puolue käyttää siellä enemmistövaltaa, mutta puolueen johdossa ovat maltilliset, joille länsi ei ole kirosana, vaan haluttu yhteistyökumppani. EU:ssa pelätään enemmän turkkilaisia, kuin Turkissa eurooppalaisia.

Satamiljoonaisen Turkin pääministeri Recep Tayyip Erdogan on nyt paljon vartijana.