EU:n on muodostettava oma ääni maailmanpolitiikassa

Viikonlopun perinteinen turvallisuuskokous Euroopan ja USA:n johtajien kesken Münchenissa meni penkin alle. Yhdysvaltojen varapresidentti Mike Pence toimi esimiehensä Donald Trumpin viitoittamalla tavalla ja suorasanaisesti osoitti, että nyt Yhdysvallat sanelee ja olettaa liittolaistensa tottelevan.

Yhdysvallat katsoo, että EU:n ja Nato-kumppaneiden kuuluu tukea sen Iran-politiikkaa. Maa katsoo Iranin tukevan terrorismia ja uhkaavan Israelia ja on siksi asettanut Iranille maksuliikennesulun. Johtavat EU-maat eli Britannia, Ranska ja Saksa eivät kuitenkaan ole yhtyneet Iranin eristämispolitiikkaan, vaan ne pitävät yhä kiinni sovitusta eli ydinsulkusopimuksesta. Yhdysvaltojen kova Iran-politiikka on lisäksi osittain vesittynyt, kun EU-maat vaihtavat elintarvikkeita ja lääkkeitä öljyyn.

Nato-liittouman yhtenäisyys on koetteilla edelleen puolustusmäärärahojen vuoksi. Sotilasliittouman yhteisten sääntöjen mukaan puolustusmäärärahan pitäisi olla kussakin jäsenmaassa kaksi prosenttia bruttokansantuotteesta. Muutama maa yltää siihen, mutta esimerkiksi Saksa ei lähellekään, joskin se on kasvattanut puolustusbudjettiaan neljä miljardia euroa (Yle Uutiset 17.2.).

Yhdysvaltojen ja Euroopan välisissä suhteissa kolmas kivi kengässä on Nord Stream 2 -kaasuputkihanke. Putken poliittisuutta ei taida epäillä enää kukaan, kun Yhdysvaltojen varaenergiaministeri Dan Brouillette toi julkeasti esille, miten putken rakentaminen on yhä mahdollista pysäyttää. Hän huomautti, miten Tanska ei ole vielä myöntänyt putkelle lupaa. Presidentti Sauli Niinistö tosin huomauttaa, että yksi kaasuputki jo on, eikä hänen silmiinsä ole sattunut ”kovinkaan paljon poliittista vaikuttamista” (Kauppalehti 17.2.).

Vaatimuksiaan Yhdysvallat höystää peitellyin uhkauksin kuten antamalla yhä selkeämmin ymmärtää Naton turvatakuiden olevan kenties ehdollisia. Nato-kumppaneiden luottamus Yhdysvaltoja kohtaan on siksi nyrjähtänyt. Epävarmuutta on omiaan lisäämään jatkuva vakuuttelu, ettei Yhdysvallat jätä liittolaisiaan.

Yhdysvaltojen omaksuma sanelupolitiikka suhteessa liittolaisiinsa on ymmärrettävä suurvaltapolitiikan paluun seurauksena. Kommunistinen Kiina on maailmanmahti, joka ei piittaa aserajoitusneuvotteluista, markkinatalouden säännöistä, demokratiasta tai ihmisoikeuksista, kuten ei Venäjäkään, joka on tosin vielä heikko, vaikka puheet ovat vahvan puheita.

Euroopasta on tullut pelikenttä, jossa erityisesti Venäjä ja Yhdysvallat hakevat tukea pyrkimyksilleen säilyttää tai vahvistaa asemaansa suurvaltapolitiikassa. Vaikutusvaltaisen Angela Merkelin jälkeen EU:ssa ei ole ainakaan vielä näköpiirissä vahvaa johtajaa. Epäyhtenäinen, riitelevä ja heikkojen johtajien EU sopiikin suurvalloille oikein hyvin. Tässä tilanteessa on helppo yhtyä presidentti Niinistön toiveeseen saattaa Euroopan johtajat samaan illallispöytään yhdistävien tekijöiden löytämiseksi (Helsingin Sanomat 18.2.).

Uusimmat

Pääkirjoitukset

Vaalipölyä

Rumaa ja ei niin kaunista

Haavetta kryptasta ei ole vielä haudattu

Historiaan siirtyi hyvin värikäs eduskuntavaalikausi

Kielettä mielettä

Kuopion katseenvangitsijat

Keskustelu lihaverosta koulii varovaisuuteen

Minna Canth ei taivu yksioikoisiin tulkintoihin

Kansa ohjasi päättäjiä

Vanhus ja pingismaila

Savon Sanomien uutiskirje

Tilaa päivän tärkeimmät uutiset. Saat joka iltapäivä kuusi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Uutiskirjeen tilaaminen on maksutonta.