Heikon valtion sudet

Tänään alkaa oikeudenkäynti Perhon susijahtiin osallistuneita vastaan. Perhon salakaatojen tulo julkisuuteen tammikuussa 2013 horjutti susien salametsästykseen liittyvää vaikenemisen kulttuuria.

Tapaus antoi viitteitä siitä, etteivät suden salametsästäjät ole vain syrjäseutujen marginaalieläjiä, vaan mukana on myös metsästäjäyhteisöjen arvostettuja jäseniä. Salametsästystä saatetaan harjoittaa myös hyvin organisoidusti ja suurella joukolla.

Perhon tapahtumien jälkeinen keskustelu on muuttanut salametsästyskulttuurin ja virallisen oikeusjärjestyksen välisiä voimasuhteita. Salametsästyskriittinen ilmapiiri näyttää ainakin hetkeksi voimistuneen, mikä on pakottamassa järjestäytyneet metsästäjät tarttumaan omatoimisesti salametsästysongelmaan.

Kun susikannat alkoivat lajin suojelun myötä 1970-luvulla kasvaa, yleistyivät ne ensin Itä-Suomessa. Sitä ennen sudet olivat usean vuosikymmenen ajan niin harvinaisia, ettei niitä juuri voinut kohdata.

Suomen liityttyä Euroopan unionin jäseneksi heikkeni valtion kyky harjoittaa omaa petopolitiikkaa. Kun merkittävä osa määräysvallasta siirtyi EU:lle, tiukkenivat suden suojelua koskevat säädökset ja valvonta.

Valvonnan kiristymisen seuraukset olivat odottamattomat. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen arvion mukaan susien määrä romahti Suomessa vuosina 2005–2010. Romahdukselle ei ole löydetty muuta selitystä kuin salametsästyksen yleistyminen.

Susien lisääntyminen oli vaikeuttanut susialueilla asuvien ihmisten arkista elämää. Sudet koettiin uhkaksi niin karjalle ja koirille kuin lasten turvalliselle koulutielle. Kun viranomaiset eivät reagoineet ihmisten vetoomuksiin, tuli salametsästyksestä epävirallinen keino susikannan säätelemiseksi.

Laiton metsästys oli arjen vastarintaa, jolla puolustettiin omaa elintilaa ja elämäntapaa. Hyvin pieni salametsästäjien joukko osallistui siihen fyysisellä teolla ja hiljainen enemmistö vaikenemalla.

Salametsästys voidaan tulkita myös virallisen petopolitiikan täydentäjäksi. Se oli eräänlaista susialueilla asuvien itseapua, johon johti valtion heikkous. Niin maa- ja metsätalousministeriö kuin riistahallintokin hoiti salametsästyskysymystä lähinnä vaikenemalla.

Riistahallinto näki susipoliittisen roolinsa vain susien metsästykseen myönnettävien poikkeuslupien myöntäjänä. Suomen riistakeskus totesi pystyvänsä toimimaan vain maa- ja metsätalousministeriön asettamien hyvin tiukkojen raamien rajoissa. Ministeriö puolestaan korosti olevansa sidottu EU:n luontodirektiivin tiukkoihin ehtoihin.

Poikkeusluvilla ei moneen vuoteen ollut juurikaan merkitystä Itä-Suomessa, sillä susien aiheuttamien porovahinkojen kasvun vuoksi ne suuntautuivat lähes kokonaan Pohjois-Suomen poronhoitoalueille.

Tässä valtiottomassa tilassa susialueilla tartuttiin oman käden oikeuteen. Salametsästyskulttuurin syntyyn liittyy samoja piirteitä kun hallitsevan kulttuurin ja syrjäisten paikallisyhteisöjen välisiin jännitteisiin kautta vuosisatojen. Virallisen oikeusjärjestyksen rinnalle kehittyi kilpaileva, epävirallinen normijärjestelmä, joka oli ristiriidassa virallisen petopolitiikan kanssa.

Valtakunnallisen petopolitiikan näkökulmasta tilanne saattoi jonkin aikaa tuntua siedettävältäkin, sillä kiihkein kritiikki niin EU:sta kuin paikallistasolta saatiin laantumaan.

Perhon salametsästystapaus ja sen synnyttämä laaja keskustelu on murentanut tämän ”puolivirallisen” susipolitiikan perustaa. Ainakin joillakin alueilla näyttää järjestäytyneiden metsästäjien suhtatutuminen salametsästäjiin olevan muuttumassa.

Viranomaiset ja muut ulkopuoliset eivät pysty valvomaan metsästysrajoitusten noudattamista Suomen harvaan asutuissa metsissä. Siihen pystyvät parhaiten metsästäjät ja metsästysseurat.

Metsästäjäliiton Pohjois-Karjalan piiri päätti tämän vuoden alussa ryhtyä toimiin salatappojen kitkemiseksi pois metsästäjien mainetta pilaamasta. Jäsenseuroille lähetettiin toimintaohjeet alueidensa seurannan tehostamiseksi ja tietojen välittämisestä viranomaisille.

Metsästäjien aktivoitumisen taustalla olivat muutamien maanomistajien yhteydenotot. Nämä ilmoittivat, että jos metsästäjät eivät pysty kitkemään salametsästystä, he ottavat maansa pois metsästyskäytöstä.

Pelko metsästyskriittisen ilmapiirin leviämisestä ja metsästyksen vaikeutumisesta voi siis olla yksi kannustin, joka saa metsästäjät liikkeelle suden salametsästyksen lopettamiseksi.

Uuden susikannan hoitosuunnitelman valmistelussa on noussut esiin vaatimus susien poikkeuslupien lisäämisestä. Ajatuksena on, että mikäli metsästäjät saisivat laillisesti metsästää susia, on heidän intressissään valvoa, ettei kukaan verota heidän saalistaan laittomasti.

Hirven salakaadoista päästiin aikoinaan eroon vasta, kun kyliin perustettiin metsästysseurat, jotka ottivat tehtäväkseen metsästyksen organisoinnin alueellaan. Oman saaliinsa turvatakseen seurojen jäsenet valvoivat, ettei hirviä kaadettu salaa heidän metsästysmaillaan.

Vastaavanlainen suteen liittyvä kannustin voisi esimerkiksi olla suojeluraha, jonka metsästäjät saisivat alueellaan syntyvistä uusista susipentueista.

Valtio on jättänyt susiasioiden hoidon paikallistasolla ensi sijassa kansalaisten hoidettavaksi. Kansalaiset ovat jakautuneet suden salametsästyksen ymmärtäjiin ja sen tuomitseviin. Perhon tapauksen oikeuskäsittely sekä valmistumassa oleva susikannan hoitosuunnitelma vaikuttavat siihen, miten salametsästykseen jatkossa suhtaudutaan.

Kirjoittaja toimii ympäristöpolitiikan professorina Itä-Suomen yliopistossa Joensuussa.

Uusimmat

Pääkirjoitukset

Kaikki ympäristökäyttäytymisen lajit

Kansa kuului Talvivaarassa

Penkkiurheilijan onnenpäivät alkavat

Talouden suhdanne ei ehkä kääntynytkään vielä

Vanhankissanpäivät

Pahat, rumat ja päästöttömät

Soten kaatuminen närästäisi Pohjois-Savossa

EU:n on muodostettava oma ääni maailmanpolitiikassa

Vienti rahoittaa hyvinvointia

Kun evoluutio meni pieleen

Savon Sanomien uutiskirje

Tilaa päivän tärkeimmät uutiset. Saat joka iltapäivä kuusi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Uutiskirjeen tilaaminen on maksutonta.