Hengellinen perimä

Neljä vuotta sitten haastattelimme mediataiteilija Marita Liuliaa, ja hän arvioi suomalaisen kulttuurin juuria. Mieleen jäi erityisesti, kuinka hän vertasi suomalaisia japanilaisiin ja korealaisiin, joihin meitä yhdistää voimakas tekninen kehitys ja teknologiausko, mutta myös animismi.

Toisin sanoen me uskomme henkiin.

Viittaus suomalaisten henkiuskoon oli tuolloin yllättävä, mutta näin metsässä kasvaneen se oli myös helppo hyväksyä. Viime aikoina animistinen taustamme on auennut entisestään, kun olemme professori Juha Pentikäisen ja hänen tutkijakollegoidensa kanssa kiertäneet Heinäveden metsissä etsimässä muinaisia pyhiä paikkoja.

Tutkimusretket ovat vieneet meitä seitakiville, luoliin ja lapinraunioille. Olen saanut oppia, että Heinävedellä on asuttu 7 500 vuotta. Sukellus paikalliseen esihistoriaan on ollut paitsi suuri seikkailu, myös vahva henkinen matka. On ollut uskomatonta kuulla, että monet lapsuuteni leikkipaikoista täyttävät uhripaikan tunnusmerkit.

Kun ensimmäistä kertaa näin Kermajärven Hoikansaaressa 3 000 vuotta vanhan röykkiöhaudan, asioiden yhteydet alkoivat tuntua maagisilta.

Tutkijat arvioivat haudan kuuluvan joko merkittävälle heimopäällikölle tai shamaanille. Samalla kun kuuntelin heidän analyysiaan, katsoin järven poikki kuuden kilometrin päähän etelärannalle ja näin kotitaloni. Mietin, että tämä oli yksi niistä saarista, joita olin tuijottanut ikkunasta joka aamu pienestä pitäen tietämättä, mitä saari todella kätkee männikkönsä katveeseen.

En tiedä, onko Hoikansaaren shamaani samaa kansaa saati sukua, mutta tuossa hetkessä, tutussa paikassa tunsin vahvasti kiinnittyväni osaksi vuosituhansien jatkumoa.

Olen kuvitellut, etten ole erityisen uskonnollinen. Pyhiä paikkoja kierrellessä on alkanut tuntua, että minulle on puhuttu uskosta väärillä nimillä, koska vanhat luonnonuskonnot ovat alkaneet tuntua läheisiltä.

Minussa siis elää pieni animisti. En tarkoita, että palvoisin Ukko Ylijumalaa tai uskoisin maahisiin, enkä edes tiedä, mihin minun pitäisi uskoa harjoittaakseni aitoa muinaisuskontoa. Kävellessäni metsässä tunnen, että minua ympäröi jokin suurempi voima kuin pelkkä puusto, ja tuon voiman ansiosta koen olevani turvassa.

Toisaalta kuulun kyllä kirkkoon. Aion kuulua edelleen, vaikka en kannata läheskään kaikkia Raamatun vanhajuutalaisia oppeja, koska ne ovat peräisin yhteiskunnasta, joka oli epätasa-arvoinen ja julma.

Sen sijaan uskon peruskristilliseen armoon, anteeksiantoon ja lähimmäisenrakkauteen ja haluan tukea tahoa, joka omalla työllään toteuttaa noita arvoja.

Uskon myös johonkin suurempaan, mutta en välitä, mikä se on nimeltään. En halua edes tietää sitä, koska minusta jumalan jumaluus olisi aika kyseenalaista, jos ihminen pystyisi sen tyhjentävästi määrittämään.

Kristillinen etiikka ja tuhansia vuosia vanhempi kansallinen tietoisuus eivät ole ristiriidassa. Tärkeintä on se eettinen koodisto, joka opettaa meitä elämään oikein.

Kun ajattelen itseäni, olen ehkä arvoshoppaileva henkinen irtolainen. Kun minun seuraavan kerran pitää ilmoittaa uskonto, voin kirjoittaa ev. lut. animisti.

Luterilaisuuden olen saanut kasteessa, animismin geeneissä.

Kirjoittaja on heinäveteläinen elokuvatuottaja ja -ohjaaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Uusimmat

Pääkirjoitukset

Komea palkinto uurastajille

Wincapita oli oppitunti siitä, ettei rikos kannata

Liikkumisen kynnystä viisasta madaltaa

Vastuullinen yritystoiminta

Mieli maassa – ja taivaassa

Kansakoulun kirjaston lainausjonossa jonkun Adolf Hitlerin kanssa

Kauppakeskus pääsee pitkälle sijainnillaan

Ristiriitaisuudet riivaavat henkilöautoilla ajavia

Pythagoraan lause pysyy

Puhtaus on puoli ruokaa?

Savon Sanomien uutiskirje

Tilaa päivän tärkeimmät uutiset. Saat joka iltapäivä kuusi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Uutiskirjeen tilaaminen on maksutonta.