Jännitteiset suhteet näkyvät jo ulospäin

Viime viikolla juhlittiin pitkäaikaisimman presidenttimme Urho Kekkosen 110-vuosisyntymäpäivää. Juhla antoi hyvän perspektiivin pohtia valtioelinten vallankäyttöä tasavallassa. Ei todennäköisesti ollut lainkaan sattumaa, että nykyinen presidenttimme Tarja Halonen juhlan kunniaksi järjestetyssä seminaarissa otti kantaa presidentin ja hallituksen suhteisiin, peitellysti tosin.

Kekkonen oli tasavallan presidenttinä neljännesvuosisadan. Hänen ensimmäinen toimikautensa oli vielä hapuilua - Kekkonen muun muassa joutui nimittämään hallituksen, jota hän ei olisi halunnut nimittää - mutta varsinkin 1970-luvulla presidentti oli sisäpolitiikassa suvereeni vallankäyttäjä. Hallitusten piti nauttia Kekkosen, ei välttämättä eduskunnan luottamusta.

Marssijärjestys muuttui, kun vanhentunut ja voimansa menettänyt Kekkonen joutui taipumaan pääministeri Mauno Koiviston ja hallitusmuodon edessä keväällä 1981. Koivisto ei suostunut eroamaan, vaikka presidentti sitä vaati.

Koiviston presidenttikauden ehkä tärkein asia oli juuri parlamentarismin periaatteen palauttaminen sisäpolitiikkaan, joskin omintakeisessa suomalaisessa muodossa. Koiviston nimittämät enemmistöhallitukset istuivat koko vaalikauden. Vaikka Koivisto piti kiinni parlamentarismin periaatteista, hän yhtä tiukasti vaali myös hallitusmuodon presidentille antamia valtaoikeuksia, mistä hyvä esimerkki oli kaavaillun porvarihallituksen estäminen vuoden 1987 vaalien jälkeen.

Sisäpoliittista vakautta Koiviston kausilla lisäsi presidentin julkisuuteenkin kertoma periaate: hän tuki nimittämiään hallituksia loppuun saakka. Tämä periaate helpotti Esko Ahon hallituksen taivallusta 1990-luvun talouslaman aikana, vaikka Koiviston oma puolue SDP olikin oppositiossa.

Kekkonen, Koivisto ja viimeksi Martti Ahtisaari olivat presidentteinä itsenäisyytemme alkuajoilta peräisin olleen hallitusmuodon aikana. Ahtisaari tosin jo valittiin suoralla kansanvaalilla, mikä toi jännitteitä hallituksen ja presidentin välille.

Uusi tekijä Ahtisaaren kaudella oli myös Suomen liittyminen EU:hun. Koiviston kanta jäsenyyshakemusta jätettäessä ja sitä hyväksyttäessä oli selvä: EU-politiikka, mukaan lukien Suomen edustautuminen unionin huippukokouksissa oli hallituksen ja pääministerin asia. Tätä näkemystä Ahtisaari ei kuitenkaan hyväksynyt ja erimielisyys ehti hiertämään Ahtisaaren ja Ahon välejä.

Kiista ratkaistiin, kun Lipposesta tuli pääministeri. Ahtisaaren ja Lipposen välipuheen perusteella syntyi osin uuden perustuslain vastainen käytäntö, jonka Matti Vanhasen hallitus uskaltautui purkamaan vasta äskettäin. Marssijärjestys ei vieläkään näytä olevan selvä sosiaalidemokraateille, ei todennäköisesti presidentti Halosellekaan.

Halonen on ensimmäinen presidentti, joka käyttää valtaansa uuden perustuslain nojalla. Presidentillä on vähän sisäpoliittista valtaa. Esimerkiksi hallitusta muodostettaessa presidentin rooli on vain seremoniallinen. Osin sen vuoksi hallituksen ja presidentin jännitteiset suhteet näkyvät jo ulospäin; presidentin ei Koiviston tavoin tarvitse tukea hallituksia, koska hän ei enää käytä poliittista valtaa niitä muodostettaessa.

Hallitus ja tasavallan presidentti ovat selkeästi kaksi erillistä vallankäyttäjää, vaikka ulkopolitiikkaa johdetaankin yhteistyössä. Poliittisiin erimielisyyksiin ja jännitteisiin on varauduttava jatkossakin.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Uusimmat

Pääkirjoitukset

Mieli maassa – ja taivaassa

Kansakoulun kirjaston lainausjonossa jonkun Adolf Hitlerin kanssa

Kauppakeskus pääsee pitkälle sijainnillaan

Ristiriitaisuudet riivaavat henkilöautoilla ajavia

Pythagoraan lause pysyy

Puhtaus on puoli ruokaa?

Kaupunkien kasvuun liittyy epävarmuuksia

KuPS teki Kuopiosta taas jalkapallokaupungin

Väki vähenee, pidot paranee

Lisää lääkäreitä

Savon Sanomien uutiskirje

Tilaa päivän tärkeimmät uutiset. Saat joka iltapäivä kuusi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Uutiskirjeen tilaaminen on maksutonta.