Jalka jäi rajan taakse

Muistan yhä sen hajun, joka siitä lähti. Hielle ja nahalle se haisi. Jotenkin imelälle.

Sen yläosassa oli kuoppa, joka oli vuorattu nahalla ja pehmeällä kankaalla. Se oli keskeltä likainen. Reunoilla nahka oli kulunut kiiltäväksi.

Aivan suora se oli ja hyvin vaalean keltainen. Se oli ollut uutena varmasti ihan sileä, mutta käytössä siihen oli tullut naarmuja - ja koloja.

Aarne otti sen pois, kun me pojat jaksoimme oikein kovasti pyytää.

Puujalka.

Kun olin lapsi, Aarne kävi meillä usein. Joskus vaimonsa kanssa, mutta monesti yksin.

Meidän poikien mielestä puujalka oli jotain suurenmoista. Ja olihan se. Vihainen koirakin oli lannistunut iskettyään siihen hampaansa. Hiljaista oli tullut puolestaan silloin, kun jossakin äijäporukassa Aarne oli ottanut puheenvuoron iskemällä jalkaansa puukon pystyyn.

Aarne makasi mielellään ison tupamme ikkunaseinustalla sivustavedettävän puusohvan päällä. Siinä hän kyljellään jutteli, mutta myös veisasi ja aina samaa virttä. Sun armoalttarillasi.

Vanha mummoni kuunteli lempivirttään hiljalleen keinuvassa kiikkutuolissa ja hyräili.

Sitä piti ihmetellä, että joka kerralla veisaa. Silmälasit olivat paksulinssiset isolla nenällä. Ruskeat silmät näyttivät tosi suurilta. Käsi oli melkein suorana, että näki paremmin. Silloin hihan alta paljastui ainakin kolme rannekelloa, joskus neljäkin. Niitä oli kummassakin kädessä.

Kellosepän pienvarasto kulki mukana siltä varalta jos joku tarvitsi vaikka itsevetävää kelloa, jossa on kalenteri, tai kunnon Leijonaa.

Oli juhlahetki, kun me pojat pääsimme isän ja Aarnen kanssa saunaan. Siellä puhuivat tietenkin hevosista ja lehmistä ja pelloista ja metsistä. Tietenkin paljon muutakin puhuivat, mutta sitä ei käsitetty.

Kovasti lyötiin löylyä. Hikeä meni silmiin.

Puujalka oli saunan eteisessä.

Parasta oli kun Aarne heilutti lauteilla jalantynkäänsä hurjan nopeasti. Se nauratti niin että mahaan koski.

Tiesimme odottaa, että kohta se sanoo sen taas. Niin sanoi: varpaita palelee ja kutittaa. Me siihen, että onpa erikoista, onko se oikeasti mahdollista.

Sodasta Aarne ei puhunut, vaikka olisi syytä ollut, kun jalkakin jäi rajan taakse.

Menetys oli pieni, niin uskon hänen enimmäkseen ajatelleen, vaikka tuskastumisia varmasti riitti, kun jänismetsällä ri-sukoissa ravaaminen ja ojien ylitykset teettivät töitä paljon enemmän kuin jalkaterveillä miehillä.

Puujalan kanssa ei ollut helppo könytä autoonkaan tai sieltä pois, mitä todistivat haulien puhkomat reiät ruskean Ford Taunuksen matkustajan puoleisessa ovessa.

Itsenäisyyden aikaa Suomi on elänyt nyt 95 vuotta. Noin 70 vuotta sitten itsenäisyyttä lunastettiin uudelleen sotarintamilla. Sinne jäi Aarnella jalka, jollakin toisella silmä tai järki, jollakin henki.

Se mitä meille jäi, on tärkeää huomata tänään.

Rauha ja vapaus.

Sodan järjettömyyden omakohtaisesti kelloseppä Aarnen tavoin kokeneet miehet ja naiset ovat aina ymmärtäneet, ettei uhri ollut turha.

Ymmärrämmekö me?

Parasta isänmaallisuutta tänä päivänä on rauhan ja vapauden puolustaminen.

Se ei ole yltiökansallismielisyyttä hommafoorumeilla tai muualla, mutta voi olla esimerkiksi yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden puolustamista.

Heikon puolella on vahvankin puolella.

Uusimmat

Pääkirjoitukset

Sähkölaskun ale ei ole varma

Uudet rauhanmahdollisuudet Ukrainassa

Synkistelyn sijasta tarvitaan tutkimusta ja innovaatioita

Sydämen lisäksi pään on oltava mukana

Tahmean äidin omatunto – näin annan lapsilleni mallin mykkäkuurosta älypuhelimen jatkeesta

Voi käydä ihan hyvinkin

Luonto kiittää vieraslajin kitkemisestä

Talous hallitsee politiikan agendaa lähivuodet

Jotkut ovat väärässä

Ohisalo ja hallitusvastuu ohjaavat järkivihreyteen

Savon Sanomien uutiskirje

Tilaa päivän tärkeimmät uutiset. Saat joka iltapäivä kuusi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Uutiskirjeen tilaaminen on maksutonta.