Joku tappaa kalankin

Ammuin viikonloppuna majavan. Lakeja, asetuksia ja metsästyssäädöksiä toki noudattaen. Luvan kanssa. Turvallisella, hyvällä laukauksella - ja maalle, kuten majava kuuluu ampua.

Reilusta sadasta metristä, mutta hyvältä paikalta; turvallisesti tasanteelle, joka kohteen takana pengertyy voimakkaasti taustavalliksi. Maanomistajakin oli enemmän kuin tyytyväinen.

Kymmenen minuuttia riistalaukauksen jälkeen saalis roikkui lahtivajan seinällä. Yli 25 kiloa, aika jässikkä. Purin serkkupojan kanssa eläimen viimeisen päälle osiin. Nyljimme turkin ja pesimme lihat. Koska valoa oli huonosti, operaatioon meni kaiken kaikkiaan neljä tuntia, laukauksesta vehkeiden pesuun.

Seuraavana päivänä kävimme ostamassa kilokaupalla suolaa. Puhdistimme turkin mahdollisimman tarkasti ylimääräisestä rasvasta ja muista kalvonrippeistä. Suolasimme sen sisäpuolelta valkoiseksi ja laitoimme odottamaan.

Seuraavaksi erottelimme, uudelleen pesimme, kuivasimme ja pakastimme lihat. Pistin myös majavan kallon kiehumaan.

Kolmantena päivänä tyhjensin ja puhdistin kallon itselleni trofeeksi. Seuraavana aamuna laitoin suolatun turkin menemään matkahuollossa lähimmälle nahanjalostajalle.

Kaiken kaikkiaan saalismajavan ympärillä vierähti kolme päivää. Jos joku väittää, että metsästys on huolimatonta räiskimistä tai piittaamatonta tappamista, ei todellakaan tiedä mitä puhuu.

Metsästämäni liha on minulle eettinen ja moraalinen valinta. Syön hyvällä omallatunnolla lihaa, jonka alkuperän täsmälleen tiedän. Ja vieläpä, jonka pyytämisestä, lopettamisesta, minä itse olen vastannut parhaan kykyni ja taitoni mukaan.

Olen sitä mieltä, että jokaisen ihmisen, joka syö lihaa, olisi oltava valmis itse tappamaan syötävänsä. Luonnollisesti (tai epäluonnollisesti) on niin, että eivät kaikki ehdi metsään ja että aika tavalla pitäisi olla riistaa enemmän, jotta kaikki tulisivat ruokituiksi, mutta teoriassa kuitenkin.

Aika moni, joka vastustaa metsästämistä, hyväksyy kalastamisen ja saattaa itsekin kalastella. Useimmiten kuitenkin se ruokapöydänkin kala on kuollut. Tapettu siis. Ja kyllä se siitä kalastakin pahalta tuntuu, kun se järvestä otetaan, nuijitaan hengiltä ja heitetään veneen pohjalle.

Nämä asiat ovat tietenkin jokaisen henkilökohtaisia valintoja ja jokaisen mielipidettä kuuluu kunnioittaa, kunhan liikutaan sääntöjen ja arvostavan käyttäytymisen puitteissa.

Viime aikoina on kumminkin tullut mieleeni, että olemmekohan me suomalaiset sittenkään sellaista luontokansaa, kuin me sanomme itsemme olevan?

Väittäisin, että perusnykysuomalainen on aika vieraantunut luonnosta. Kesämökkeilykin on pitkälti sitä, että muutama päivä käydään maalla temuamassa päkkien ja vakuumien kanssa. Kun olut loppuu, lähdetään takaisin kaupunkiin.

Tai kun Lappiin mennään vaeltamaan, kuljetaan "into the park" -tyyppisesti valmiiksi tehdyillä, kansoitetuilla reiteillä ja tekstaillaan kavereille tai fasetetaan facebookkiin, että wau kuinka upeaa on olla ypöyksin täällä erämaassa, erossa kaikesta, niinku.

Kirjoittaja on teatteriohjaaja ja Etelä-Savon esittävien alojen läänintaiteilija.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.