Kirkko tarvitsee häitä

Kuopion piispan Wille Riekkisen mielestä kirkon olisi pidettävä kiinni vihkimisoikeudestaan siinäkin tapauksessa, että Suomeen tulisi sukupuolineutraali avioliittolaki. Riekkinen kuitenkin tähdentää, että vihkimisen pitäisi olla papeille vapaaehtoista.

Tämä tarkoittaa sitä, että papit voisivat Riekkisen mielestä myös kieltäytyä vihkimästä homopareja.

Riekkisen kanta on maltillisempi kuin Helsingin piispan Eero Huovisen näkemys. Huovinen totesi taannoin, että kirkon pitää vakavasti pohtia vihkioikeudesta luopumista, jos avioliittolakia muutetaan.

Sukupuolineutraali avioliitto herättää vilkasta keskustelua, vaikkei asia ainakaan tämän hallituksen aikana etene. Kotimaa-lehden kyselyn perusteella suurin osa Suomen luterilaisen kirkon kirkkoherroista haluaa pitää kiinni vihkimisoikeudesta, jos kirkko saa itse päättää vihkimisistä.

Sama kysely paljastaa kuitenkin myös sen, että vain 20 prosenttia vastanneista on valmis luopumaan vihkimisoikeudesta, jos laki velvoittaa vihkimään samaa sukupuolta olevat parit. Vielä harvempi kirkkoherra on sitä mieltä, että vihkimisoikeudesta tulee luopua, vaikka uusi laki ei velvoittaisikaan vihkimään homopareja.

Kirkkoherroille tehdyn kyselyn tulos on siis selvä: enemmistö ei ole valmis luopumaan vihkimisoikeudesta. Loppupeleissä kirkkoherrat näyttävät pitävän parempana sitä, että kirkko vihkii vaikka homot, jos laki niin edellyttää.

Riekkisen haastattelu ja kirkkoherroille tehty kysely kuitenkin osoittavat, miten korkealle kirkon piirissä arvostetaan vapautta itse päättää vihkimisistä.

Avioliittolaki on kirkolle hankala muutenkin kuin eettisesti, moraalisesti ja opillisesti. Keskustelu nostaa pintaan myös kysymyksen valtion ja kirkon välisestä suhteesta.

Valtion ja kirkon yhteiseloa, roolitusta ja vallanjakoa kannattaa tarkastella myös historian valossa. Länsimaiden historiasta löytyy pitkiä jaksoja, jolloin kirkon mahti ylitti maallisen. Uskonnon voima on edelleen mahtava, myös länsimaissa. Uskonto on aina tarjonnut jotain sellaista, joka ei ole valtiolta onnistunut ja päinvastoin.

Voidaan oikeastaan sanoa, että maallisen ja hengellisen vallan kamppailu on aaltoliikettä, eikä se koskaan pääty. Mutta oleellista on se, että molemmat hoitavat ne hommat, jotka niille kansalaisten mielestä kuuluvat.

Kirkko hyväksyy sen, että lainsäätäjä on eduskunta ja tuomiovaltaa käyttää oikeuslaitos. Siksi kirkko hyväksyy lopulta uuden sukupuolineutraalin avioliiton, jos sellainen tulee - sisälsi se velvollisuuden vihkiä tai ei.

Valtion ja kirkon vuoropuhelu toimii tässäkin tilanteessa melko hyvin. Useimmat puoluejohtajat kannattavat sukupuolineutraalia avioliittoa, mutta poliitikot varovat ajamasta asiaa liian voimakkaasti.

Vaikka pääministeri Mari Kiviniemi haluaa kirkon pitävän vihkimisoikeutensa, hän asettuu diplomaattisesti kannattamaan uskontokuntien itsenäistä päätäntävaltaa vihkimisissä. Kiviniemen vastaus on yhtä kuin kutsu avoimeen keskusteluun. Se osoittaa arvojohtajuutta.

Kirkon ja valtion välinen yhteistyö on yksi rauhallisen yhteiskuntakehityksen tukipilareista. Oikeastaan nyt käyty keskustelu paljastaa juuri tämän. Sen paremmin kirkko kuin poliitikotkaan eivät halua keikuttaa venettä.

Huovisen ja monien muiden ehdotus vihkimisoikeudesta näytti ensivilkaisulla melkein uhittelulta, mutta se saattoi olla myös harkittu väistöliike, jolla tämän ja myöhemmin ehkä muiden ongelmakysymysten painetta valtiosuhteeseen yritetään lieventää.

Vihkimisoikeudesta luopuminen heikentäisi kirkon roolia ihmisten elämässä, vaikkei vihkiminen olekaan luterilaisessa kirkossa sakramentti. Eihän luopumisessa ole mitään järkeä, jos ei ole esittää tilalle uusia keinoja houkutella ihmisiä kirkon huomaan.

Vihkiminen, kaste, rippi ja hautajaiset ovat ehkäpä läheisimmät kirkolliset toimitukset. Ne ovat myös kirkolle tärkeitä mahdollisuuksia tavoittaa uudelleen maallistuneita tapakristittyjä.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.