Kiuruvetiset näyttävät mallia

"Kyldyyri, kyldyyri, kyldyyri, se sana on Suomessa syyri. Mutta mitä se on se kyldyyri, kas siinäpä kysymys jyyri." Jotensakin tähän tapaan kyseli ja piikitteli kansallisrunoilija Eino Leino aikalaisiaan vuosisata sitten.

Leino sai tuskin elinaikanaan kysymykseensä mieleistään vastausta. Tuskinpa siihen osaavat sanoa lopullista totuutta myöskään tämän päivän viisaat, koska kulttuurin käsite ja sisältö muuttuvat kaiken aikaa.

Aikalaisten suuri enemmistö ymmärsi todennäköisesti vielä varsin hyvin Leinon lennokasta runoilua, kun taas tänä päivänä turhan monet ovat ihmeissään, mitä nykyrunoilijat, uuden musiikin säveltäjät tai erilaisten taiteellisten installaatioitten rakentajat haluavat kanssaihmisilleen sanoa. Toisaalta meidän aikamme osaa suhtautua jo sodanjälkeisten vuosien helismaalaiseen "rillumareihin" luovana työnä, joka välittää väärentämättömänä oman aikansa tuntoja.

Kulttuuria ei pitäisi ymmärtää liian juhlavasti, ja samalla pitäisi pitää mielessä, ettei kaikki ole kulttuuria, mitä siksi sanotaan.

Taloudellisesti katsoen kulttuuri ja taide voivat hyvin elinkeinoelämän nousukausina, jolloin kunnat ja kaupungit keräävät muhkeita verotuloja ja yrityksillä on varaa tukea erilaisia kulttuuripyrintöjä. Toisaalta suurin henkisen ylösrakennuksen tarve on aina laman ja taantuman aikoina.

Jos ja kun rahaa ei ole, on koetettava vahvistaa edes henkeä. Käytännön vaikeudet ovat vain köyhinä aikoina kaikkein suurimmat, kun julkinen valta leikkaa heti ensimmäisenä kulttuuripuolen viroista ja määrärahoista ja yritykset rajoittavat sponsorointia.

Mitä enemmän teollisuus ja muut "tuottavat" elinkeinot vähentävät työpaikkojaan, sitä enemmän syntyy tekemisen tarvetta henkisellä puolella. Samaan suuntaan ajaa kehitystä eläkeläisten joukon jatkava kasvu. Tämä pitäisi myös valtion ja kuntien ymmärtää, tunnustaa ja toimia sen mukaan.

Pohjois-Savossa ovat erinomaista esimerkkiä ovat näyttäneet viime aikoina kiuruvetiset. Aluksi kaupunki rakennutti varsin edullisin kustannuksin itselleen avaran ja monikäyttöisen kulttuurikeskuksen entisistä ammattikoulun tiloista. Nyt ovat yksityiset kiurukkaat jatkaneet muuntamalla aiemman kirjaston kaupunkilaisten yhteisiksi harrastustiloiksi, joka muinoisen elokuvateatterin mukaan on nimetty Väreeksi.

Kunnallisten kulttuurikeskusten rakentamiseen tuskin löytyy jokaisessa pienessä kunnassa varoja. Sen sijaan kunnat voisivat tukea Kiuruveden mallin mukaisten "väreitten" synnyttämistä. Se tuskin maksaisi edes paljoa, kun tyhjiä tiloja on kunnissa iltaisin ja jopa nykyisin jopa päivisinkin runsaasti.

Jokaisessa kunnassa toimii laaja ja kirjava joukko erilaisia järjestöjä, jotka kaipaavat kipeästi kunnollisia tiloja toiminnalleen. Jos järjestöt - paljon puhuttu kolmas sektori - saavat ymmärrystä työlleen, ne voivat täyttää myös niitä kulttuurielämän aukkoja, joita kuntien heikko taloudellinen ja henkinen tila on väistämättä aiheuttanut. Kun henki saadaan vahvaksi, se tuo kyllä työtä myös käsille ja jaloille.

Uusimmat

Pääkirjoitukset

Sähkölaskun ale ei ole varma

Uudet rauhanmahdollisuudet Ukrainassa

Synkistelyn sijasta tarvitaan tutkimusta ja innovaatioita

Sydämen lisäksi pään on oltava mukana

Tahmean äidin omatunto – näin annan lapsilleni mallin mykkäkuurosta älypuhelimen jatkeesta

Voi käydä ihan hyvinkin

Luonto kiittää vieraslajin kitkemisestä

Talous hallitsee politiikan agendaa lähivuodet

Jotkut ovat väärässä

Ohisalo ja hallitusvastuu ohjaavat järkivihreyteen

Savon Sanomien uutiskirje

Tilaa päivän tärkeimmät uutiset. Saat joka iltapäivä kuusi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Uutiskirjeen tilaaminen on maksutonta.