Kolmeen portaaseen

Hallituspuolueiden eduskuntaryhmien sorvaaman tuoreimman sote-sovun tarkasta sisällöstä ja vaikutuksesta on asiaan vihkiytyneenkin vaikea saada selkoa. Paperista nimittäin puuttuu kaksi olennaista asiaa: kartta ja eurot.

On erikoista, että suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan suurinta mullistusta sitten kansanterveys- ja peruskoululain säätämisen ajetaan kuin käärmettä pyssyyn ilman yhtäkään laskelmaa suurhankkeen taloudellisista vaikutuksista.

Tuoko se vai viekö se euroja? Sitä kysyy kaiken viime kädessä maksava veronmaksaja.

Ilman karttoja puolestaan arvuuttelu Iisalmen, Savonlinnan, Varkauden ja Pieksämäen sekä Mikkelinkin tapaisten kaupunkien ja niiden naapurikuntien terveydenhuollon ja sairaaloiden tulevaisuudesta väistämättä jatkuu.

Valtiovarainministeriön kuntaosasto ja sosiaali- ja terveysministeriön alueelliset selvityshenkilöt sentään julkaisivat omat ehdotuksensa lakkautettavista kunnista ja esitettävistä sote-alueista myös karttamuodossa. Petteri Orpon ryhmältä ei vastaavaa uskallusta löytynyt.

Vuoden 1918 kansalaissodan kovien opetusten jälkeen Suomesta lakkautettiin torpparilaitos. Nyt hallitus ja Orpon ryhmä rehabilitoivat sen jakamalla kunnat kartanoina toimiviin isäntäkaupunkeihin ja renkeinä osaansa tyytyviin torpparikirkonkyliin.

Näin käy, ellei perustuslakivaliokunta hyllytä epädemokraattista ja kunnallista itsehallintoa loukkaavaa suunnitelmaa.

Kunta- ja sote-reformin valmistelussa hallitus on yksiselitteisesti torjunut opposition mukaantulon. Sen sijaan vaalipiirien lukumäärän vähentämiseen tähtäävän perustuslain muutoksen valmistelu tapahtuu parlamentaarisessa työryhmässä, jossa puhetta johtaa konkariedustaja Kimmo Sasi.

Hallitusohjelman mukaan perustuslain pitäisi muutoksen jälkeen sallia vaalipiirien lukumäärän pudottamisen 6–12 kappaleeseen. Nyt haarukka on 12–18. Valmista piti tulla jo huhtikuun loppuun mennessä, mutta aikataulu tässäkin hankkeessa venyy.

Vaalilain muutoksessa joudutaan hakemaan tasapainoa kahden toisensa osittain poissulkevan periaatteen välillä: se, mikä poliittisessa suhteellisuudessa voitetaan, se alueellisessa edustavuudessa herkästi menetetään.

Etelä-Savon ja Kymen sekä Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan vaalipiirien yhdistämisellä suhteellisuus kiistatta parani ja äänikynnys aleni. Vaalipiirien määrä aleni samalla alarajalle eli kahteentoista vaalipiiriin.

Äänikynnys jäi silti ennalleen ja varsin korkeaksi Lapin, Satakunnan ja Keski-Suomen vaalipiireissä, joissa asukasluku on pienempi kuin Etelä-Savoon yhdistetyssä Kymen vaalipiirissä ennen sen lakkauttamista.

Hallituspuolueiden äänin läpiviety uudistus oli siksi epäjohdonmukainen, että epäkohtien korjaamista ei ulotettu kaikkiin niihin vaalipiireihin, joissa siihen äänikynnyksen näkökulmasta on kiistaton tarve.

Perustuslain 122. pykälä edellyttää, että hallintoa järjestettäessä ”tulee pyrkiä yhteensopiviin aluejakoihin”. Itä-Suomen vaalipiirien yhdistämisissä tämä periaate ei toteutunut, johon perustuslakivaliokunta kiinnitti mietinnössään huomioita ja piti aiheellisena siksi arvioida ”vaalipiirijaon yhteensopivuutta muun aluejaotuksen kanssa”.

Toivottavasti lausuma johtaa siihen, että varsinkin Etelä-Savon kannalta hankalat ristiriitaisuudet saadaan korjattua. Mutta ongelmia on muuallakin Suomessa, sillä meillä riittää erilaisia hallinnon aluejakoja hyvin moneen lähtöön. Osin ne ovat yhteensopivia mutta poikkeamiakin löytyy kylliksi.

Maakuntia on kahdeksantoista ja niiden aluekehityslain mukaisia yhteistoiminta-alueita yhdeksän kappaletta. Ely-keskuksia on viisitoista, joista yhdeksän on niin sanottuja täyden palvelun eli kolmen vastuualueen keskuksia ja lisäksi neljässä keskuksessa on kaksi vastuualuetta.

Valtion aluehallintovirastoja on viisi, ja ne ovat hyvin erikokoisia. Esimerkiksi työsuojelutehtävien näkökulmasta Etelä-Suomen avi on selvästi liian iso. Tästäkin syystä Kymenlaakson ja Etelä-Karjalan siirtyminen Itä-Suomeen, jota muun muassa ylijohtaja Elli Aaltonen esittää, on perusteltua.

Lisäksi poliisilla, hätäkeskuksilla, syyttäjällä, metsäkeskuksilla, verottajalla, puolustusvoimilla, rajavartiolaitoksella ja tullilla sekä Kansaneläkelaitoksella ja riistakeskuksilla on osin erilainen ja toisistaan poikkeava aluejaotus. Maakuntiin nojaa EU:n aluepolitiikassa noudatettava NUTS-aluejako.

Mutta kansalaisten palvelujen kannalta ovat tärkeimpiä juuri tulevat sosiaali- ja terveysalueet sekä niiden yhteenliittymät, niin sanotut erityisvastuualueet. Jälkimmäisten määrä tiedetään. Se on viisi, mutta sote-alueiden määrä ja rajat ovat Orponkin työryhmän jäljiltä edelleen hakusessa.

Ilmiselvänä riskinä on, että maahan syntyy jälleen uusi ja erilainen aluejako, joka on vain omiaan vaikeuttamaan kansalaisten ja yritysten arkea.

Ainoa järkevä tie hallinnon keventämiseen ja yksinkertaistamiseen olisi yhdenmukaistaa kaikki aluejaot kunta- ja maakuntajaon pohjalta, oli sitten kyseessä vaalipiiri, terveydenhuolto, elinkeinot, koulutus, liikenne tai poliisi ja oikeuslaitos.

Siihen päästään, kun muiden pohjoismaiden tapaan myös meillä toteutetaan selkeästi kolmiportainen järjestelmä, vaaleilla valittu ja yleisen toimivallan omaava paikallis-, alue- ja valtionhallinto. Kaksi tasoahan on jo olemassa, mutta kolmas vielä puuttuu.

Siitä viime kädessä johtuu, että yhtä kuntaa isompien tehtävien hoito ja järkeistäminen on Suomessa niin vaikeaa, kuten uusimmankin sote-ryhmän työ jälleen osoitti.

Kirjoittaja on Etelä-Savon maakuntajohtaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.