Kotona kristinuskossa

Kristinuskon kodissa riidellään paljon. Viimeisen vuosikymmenen aikana on mekastettu muun muassa neitseestäsyntymisestä, ylösnousemuksesta, kaikkien pelastumisesta, raamattukäsityksestä, kirkon rajoista, naispappeudesta ja homoseksuaalisuudesta.

Perheriidoista on seurannut asumuseroja. Eri puolueet ja liikkeet kokoontuvat omiin residensseihinsä, joista käsin kritisoidaan muita liikkeitä ja erityisesti peruskirkkoa.

Monien mielestä kristikunnan sisäinen nahistelu on vastenmielistä. Eikö usko voisi yhdistää sen sijaan että se erottaa?

Minusta tilannetta voi katsoa toisellakin tavalla. Erimielisyys on elämän merkki. Näkemyksistä väitellään silloin, kun niillä on merkitystä ja niihin oikeasti uskotaan.

Ajatellaanpa toista vaihtoehtoa. Mistään ei väännettäisi kättä. Kaikkia ajatuksia pidettäisiin yhtä hyvinä eikä mikään kanta herättäisi minkäänlaista kritiikkiä. Väitän, että tällainen kristikunta on menettänyt kiinnostuksen totuuteen. Dementia on syönyt siltä näköalat. Sille on ihan sama, mitä sen nimissä sanotaan. Tästä ei ole pitkä matka siihen, että kristikunnalle on yhdentekevää, onko sitä edes olemassa.

Niinpä voidaankin esittää yllättävä teesi. Kristikunnan perheriidat kertovat, että talossa on elämää ja rakkautta. Omaan asiaan ei uskota vain muodon vuoksi.

Teologian historia osoittaa, että näkemysten törmääminen johtaa usein syvempään ymmärrykseen. Oma kokemukseni vahvistaa tämän.

Olen ollut koko aikuisikäni, reilut kolme vuosikymmentä, kristinuskon oppilaana. Etsijän kysymykset ovat pyörineet mielessäni jatkuvasti. Mitä kristinusko oikein on ja mitä se opettaa? Miten saan järjen sopuun uskon kanssa? Miten voin olla ajattelevana ihmisenä kotona kristinuskossa?

Olen mielestäni löytänyt hyviä vastauksia, joiden pohjalta tein taannoin kirjankin. Suurin kiitos löydöistäni kuuluu niille, jotka ovat vuosien varrella olleet eri mieltä kanssani. En tosin ole julkisesti juurikaan väitellyt heidän kanssaan, mutta sisäisessä ajattelussani sitä enemmän.

Joskus kanssani eri mieltä olevat ovat vakuuttaneet minut niin että olenkin muuttanut kantaani. Kiitos siitä, että olette kärsivällisesti selittäneet positionne.

Toisinaan taas toisinajattelijat ovat pakottaneet minut perustelemaan kunnolla omat näkemykseni. Näinkin he ovat minua opettaneet.

Konflikti on siis eräänlainen ymmärryksen kätilö. Siksi pidän kristittyjen vääntöjä todistuksena vahvasta elämästä. Uskonkysymyksiä ajatellaan ja niihin halutaan selvyyttä, vaikka se johtaisi erimielisyyksiin.

Kirkkomme sisälle mahtuu moniäänistä keskustelua, kipakkaakin. Juuri tällaisen kirkon ansiosta koen olevani kotona kristinuskossa.

Kirjoittaja on kuopiolainen teologian tohtori.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Uusimmat

Pääkirjoitukset

Komea palkinto uurastajille

Wincapita oli oppitunti siitä, ettei rikos kannata

Liikkumisen kynnystä viisasta madaltaa

Vastuullinen yritystoiminta

Mieli maassa – ja taivaassa

Kansakoulun kirjaston lainausjonossa jonkun Adolf Hitlerin kanssa

Kauppakeskus pääsee pitkälle sijainnillaan

Ristiriitaisuudet riivaavat henkilöautoilla ajavia

Pythagoraan lause pysyy

Puhtaus on puoli ruokaa?

Savon Sanomien uutiskirje

Tilaa päivän tärkeimmät uutiset. Saat joka iltapäivä kuusi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Uutiskirjeen tilaaminen on maksutonta.