Kuka tätä maata johtaa?

Eduskuntavaalien tuloksen myötä kukaan ei tunnu tietävän, kuka Suomea johtaa. Kimurantti vaalitulos on jättänyt kansakunnan välitilaan, jossa asioita säätää toimitusministeristö tukenaan leegio poliittisia virkamiehiä, joista suuri osa joutuu etsimään hallitusneuvottelujen päätyttyä muita töitä.

Portugalin tukipäätöksellä kikkailu sisäpoliittisin motiivein aiheutti vahinkoa Suomen kansainväliselle maineelle ja kuin alleviivaten osoitti Euroopan valtioiden johtajille, että poliittisen johtajuuden ja vastuunkannon perään on syytä kysellä ennen kuin suomalaisten kanssa kannattaa neuvotella.

Sellainen valtio, jonka päätöksenteko halvaantuu vaalien takia pariksi kuukaudeksi, on heikko neuvottelukumppani.

Tämäkö on se, mitä parlamentarismin vahvistamisen nimissä runnotut perustuslailliset uudistushankkeet ovat tuottaneet? Kun aikaisemmin hallitustyöskentely on ollut huonossa hapessa vaalien tai hallituskriisien takia, on eduskunnan ja hallituksen vastapainona ollut edes vahva presidentti. Urho Kekkosen aikana tosin tasapaino oli pahasti kallellaan presidentin suuntaan, mutta sen jälkeen balanssi on ollut melko hyvä. Paitsi nyt, kun presidentistä on tehty pelkkä "arvojohtaja".

Arvioidaanpa Mauno Koiviston , Martti Ahtisaaren tai Tarja Halosen presidenttikausia kuinka kriittisesti tahansa, niin eivät he ole toimineet mitenkään parlamentarismia heikentävällä tavalla. Ja nyt en tarkoita presidenttien tekemiä virheitä, sillä niillä ei ole tekemistä väitteeni kanssa.

Tarvittiin vuosikymmeniä ennen kuin UKK:n ajan traumanhoito saavutti maalinsa. Näin ei olisi ehkä käynyt vieläkään, ellei kylmä sota olisi päättynyt.

Uskallan väittää, ettei yksikään hallitus ja eduskunta toisen maailmansodan jälkeen olisi kyennyt vastaamaan idän ja lännen välissä tasapainottelusta. Siitä kantoi vastuun ensisijaisesti vahva presidentti. EU-asiat ja jokin Portugalin tukipaketti ovat lasten leikkiä niihin ratkaisuihin verrattuna, joihin nyt viittaan.

Tämä toimiva parlamentarismi sitten tarkoittaa esimerkiksi sitä, että Suomi sitoutuu kriisimaiden tukemiseen, mutta kukaan ei oikein tunnu tietävän kenellä oli valta ja vastuu. Ainoastaan se on varmaa, että vallaton presidentti ei ole tässä asiassa missään roolissa.

Nyt kun Suomen parlamentarismissa ollaan saavuttamassa valaistunut ja puhdas tila, asioiden pitäisi alkaa rullata paremmin. Näin tuskin käy.

Eduskunnassa on poikkeuksellisen paljon uusia, kokemattomia parlamentaarikkoja, jotka vastaavat kansalta saamallaan mandaatilla päätöksenteosta. Totuushan on, että eduskuntatyö vaatii perehtymistä ja harjoittelua niin kuin mikä tahansa työ. Ja koska eduskuntatyö on erittäin raskasta ja haastavaa, niin harjoitusta tarvitaan paljon. Tässäkin senaattorijoukossa tulee olemaan niitä, joiden rahkeet eivät riitä asioiden oppimiseen.

Eduskunnassa on oma näkymätön vallan dynamiikkansa. Parlamentarismin ihanteesta se on kaukana, sillä todellista valtaa käyttää pieni joukko älykkäimpiä, kyvykkäimpiä, häikäilemättömimpiä ja tarmokkaimpia poliitikkoja sekä virkamiehiä.

Suuri osa kansanedustajista ja virkamiehistä on ja pysyy koko vaalikauden ajan ulkokehällä - eikä se tarkoita, etteivätkö he heittäytyisi täysillä työhönsä.

Hallituksen muodostamisen vaikeus ja päätöksenteko Euroopan kriisimaiden tukemisessa ovat konkreettinen todiste siitä, että tähän pisteeseen viedyllä parlamentarismilla on myös heikot kohtansa.

Voiko hallituksen ja eduskunnan varaan koskaan jättää kaikkea poliittista valtaa ja päätöksentekoa? Monien mielestä vastaus on kielteinen. Siksi on syytä pohtia sitä, että presidentille voitaisiin palauttaa osa jo karsituista valtaoikeuksista.

Vahva presidentti saattaa hyvinkin olla se tasapainottava suomalaisen parlamentarismin ominaisuus, joka meiltä on haluttu jostain syystä ottaa pois.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.