Kuolema on kova kauppamies

Aikamme on omituinen. Nuorten suosikkiammatti numero yksi on julkkis.

Työehdoilla, titteleillä, tilin suuruudella tai tutkinnoilla ei ole merkitystä, kunhan vain pääsisi julkkikseksi. On tosi-tv-tyrkkyjä, salarakkaita ja muita pedistäponnistajia, bloggaajia ja kaiken kansan kylähulluja: kuuluisuuteen kurkottajien lista on liki loputon.

Jostakin syystä julkkiksen elämä on nuorten silmissä hienoa. Tyrkyt tuntuvat kuvittelevan, että kun nimi on lööpissä tai kuva painettu kiiltävälle paperille, tietää elävänsä. Positiivinen huomio hivelee varmasti jokaisen ihmisen itsetuntoa ja negatiivinen tuntuu pahalta. Julkisuuden suurin ongelma onkin siinä, ettei julkkis itse voi valita näkökulmaa, josta häntä lähestytään.

Helposti unohtuu, että kun on eetterissä arkena ja pyhänä, koko elämän aikana ei ole hetken rauhaa ja kuoleman kohdatessa vielä vähemmän.

Mika Myllylän tiistainen kuolema järkytti. Jo samana iltana ja keskiviikkoaamuna olimme hukkua uutistulvaan. Ilta-Sanomat omisti keskiviikkona Myllylän kuolemalle 26 sivua, Iltalehtikin 22, Helsingin Sanomat ja Savon Sanomat kaksi. Jokainen aviisi ja ajankohtaisohjelma käsitteli kuolemaa ja kuolleen elämää monelta kantilta. Ainakin palstamillimetreillä mitaten kuolema oli ylivoimaisesti Mika Myllylän elämän suurin saavutus. Surullista.

Nuoren ihmisen yllättävä kuolema on kiistatta uutinen. Kun kyseessä on olympiavoittaja ja Suomen historian menestynein hiihtäjä, kyseessä on epäilemättä suuri uutinen, mutta ainakin minusta tuntuu, että vähempikin asioiden märehtiminen riittäisi. Eikö kuuluisuus voisi edes kuolla rauhassa?

Lehdet tehdään lukijoille. Sivuille pyyritään painamaan asioita, jotka ihmisiä kiinnostavat ja koskettavat. Maailman jokaisessa mediatalossa tiedetään, että kuolema on armottoman kova kauppamies ja tunnetun ihmisen yllättävä kuolema lyömätön myyntitykki.

Meissä ihmisissä on jotakin vinoa. Ahmimme tarinoita tragedioista. Nykyisin suuret onnettomuudet tai tunnettujen ihmisten kuolemat ovat tiedossamme heti. Televisiossa, radiossa ja netissä olemme melkein kuin kuolinvuoteen äärellä ja odotamme korahdusta. Koska itse kuolema ei enää seuraavana päivänä ole järisyttävä uutinen, se puretaan sanomalehtipaperille kuin mopon moottori. Jokainen pultti ja mutteri nostellaan näkyville. Yhtään merkityksellistä osaa elämän varrelta ei jätetä kertomatta.

Meidän mediassa työskentelevien asema vain on moponkorjaajaa helpompi. Revimme osia irti ilman, että joutuisimme miettimään, miten kaikki kasataan lopulta uudestaan.

Tunnen muutaman ihmisen, joita voi huoletta kutsua julkkiksiksi. Tuntemilleni julkisuuden henkilöille yhteistä on se, että he haluavat pitää osia elämästään vain itsellään. He yrittävät suojella sekä omaa sisintään että lähipiiriään. Siksi he yrittävät elää niin, että pysyisivät tragedioiden ulkopuolella ja pystyisivät pitämään julkisuuskuvansa positiivisena. Siitä huolimatta hekin törmäävät toistuvasti tilanteisiin, jossa median tai ihmisten suora palaute satuttaa ja loukkaa.

Tiedän, että tuntemani julkkikset eläisivät mielellään muualla kuin näyteikkunassa ja ihmisten huomion kohteena, jos se olisi mahdollista ilman täyskäännöstä ja omasta urasta luopumista.

Toivonkin, että mahdollisimman harva julkisuudesta haaveileva nuori onnistuu saavuttamaan unelmansa. Tavallisena taavina täällä toimiston nurkassa elämä on paljon tasaisempaa.

Kirjoittaja on Savon Sanomien urheilutoimittaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.