Kutsutaan Outikin

Mikähän siinä on, että kulttuuri joutuu tänä päivänä taistelemaan olemassaolostaan kovemmin kuin pitkään aikaan? Miten vähävaraisempi Suomi saattoi ennen ylläpitää koulunsa, kirjastonsa ja taiteensa nykyistä paremmin? Eikö saavutettu vauraus olekaan kansakunnalle hyväksi?

Missä tuo rikkaus lymyää? (Minne ovat ahneet sen kätkeneet?) Kaupunginteatterimme joutuu karsimaan "liikkuvasta" tuotannostaan lasten ja vanhusten produktioita, koska valtion sille tarkoittama tuki pieneni kuopiolaishallinnon käsissä puoleen. Orkesteri kokee samaa ahtautta, suotu lisäraha näet menee melkein kokonaan vuotuisiin palkankorotuksiin. Hallinto haluaisi taiteilijain näkevän ilmapiirin heille myönteisenä ja positiivisena, mutta tuki, se vain ontuu.

Ajan merkit pelottavat. Vanha opinahjoni Sibelius-Akatemia liittyi syksyllä - kauhukseni - niihin taidelaitoksiin, jotka kannattivat tekijänoikeuksien siirtämistä uuden superministeriön hallintaan; kun tiukkasin rehtorilta, mistä ihmeestä oli kysymys, hän puhui minulle ns. käyttäjien eduista. Suurin osa esiintyviksi taiteilijoiksi ja opettajiksi valmistuvista on rehtorin mukaan luovan työn tulosten käyttäjiä. Käyttämisen taasen pitäisi olla kaikille vapaata ja edullisempaa (tahtovat ahneet).

Olen joskus ehdotellut tekijäpiireissä lakkoa, siis ettemme säveltäisi tai kirjoittaisi vuoteen mitään kenenkään "käytettäväksi". Varsinkaan emme tekisi mitään viihdeteollisuuden tarpeisiin. Yleisesti tällainen uhka varmasti ensin naurattaisi, mutta lakon vaikutus saattaisi olla suurikin. Ajatellaanpa vaikka Hollywoodin meneillään olevaa käsikirjoittajalakkoa. Siellä joutuu elokuva- ja tv-teollisuus jo nöyrtymään sulusta aiheutuneiden talousvaikeuksien vuoksi.

Tiukan rahan kulttuuripolitiikalle on valitettavasti luonteenomaista, että kunta tekee siinä - yhteisen osallistumisen nimissä - näyttäviltä tuntuvia, mutta mitättömiä säästöjä, jotka aikaansaavat taidelaitoksissa suurta tuhoa. Kun henkistä tulosta ei osata tuloksena arvostaa, pannaankin lipputulot alamäkeen viemällä kulttuurilta resursseja pois. Vaikka sinnikkäästi on paiskittu töitä niin musiikkikeskuksella kuin teatterissa, heruu rahallista kiitosta hyvästä talonpidosta kovin nihkeästi.

Kulttuurivienti nähdään pelastavana Sampona

Suomi on ratsastanut suurten taiteilijoidensa maineella ja töillä näkyvyyteen maailman mediassa. Siksi on ehkä luonnollista, että meillä halutaan kiihkeästi nähdä vientikelpoiset artistimme myös talouden ja sen tarpeellisen "kasvun kasvun" vetureina. Koko kulttuurivientimme nähdään imagomme pelastavana Sampona, siksi sen ruokkimiseen on masinoitu koko taidekasvatuksemme. Toimitaan siis niin, että jo varhain, kuin Neuvostoliitossa ennen, valitaan kehittämiskelpoiset nuoret erikseen; heille annetaan ammattiin tähtäävää teho-opetusta kohtuuttoman pienestä alkaen, ja muut saavat tyytyä köyhän koululaitoksemme tasoltaan sattumanvaraiseen taideopetukseen. Moni varmasti tunnistaa mainitut piirteet myös liikunnan ja kilpaurheilun puolelta.

En haluaisi nähdä taiteen merkitystä piilaaksolaisittain, jossa elinkeinoelämä tukee luovuuskasvatusta, koska se tarvitsee lisää kykyjä insinööreikseen ja visionääreikseen. En myöskään halua, että taiteessa on kyse vain liiketoiminnasta, sen raadollisesta myynnistä. Ajattelen vaikkapa kirjailija Outi Nyytäjää, joka ansaitsisi myös tulla kutsutuksi Kuopioon kritisoimansa Jari Sarasvuon tapaan, oikein suureelliseen lööppityyliin. Outi voisi tulla luennoimaan ja vaikka teatteriinkin jonkin oman näytelmänsä ohjaamaan. Lisäksi hän saisi nauttia kylpyläelämästä ja oikeasta talvesta.

Korkeakulttuurista irvailtu ja vähätelty asia

Taide syventäisi elämäämme ja sen hahmottamista, jos vain antaisimme. Surullista on, että korkeakulttuurista, toisin kuin tieteestä, on tullut irvailtu ja vähätelty asia, joka nähdään traagisesti täysin tarpeettomana tehoyhteiskunnassa. Kukaan ei kyseenalaista ylintä matematiikan opiskelua, vaikkei sitä itse ymmärtäisikään. Taiteen vain pitäisi olla heti kaikille avointa ja mukavasti selkeää. Kurja väärinkäsitys! Iltalehdet ovat lapsellisen selkeitä, eivät romaanit, maalaukset tai suuret musiikkiteokset. Jäljempänä mainituissa on haastetta, jota ihminen aivoilleen tarvitsee.

Taiteen tarkoitus on arvoituksellinen, kuin elämän itsensä. Tutkimus osoittaa, että sen tekeminen on ollut läsnä ihmisen koko historian ajan, jopa ennen puheen syntymistä. Emme tiedä tarkkaan, miksi luolamies maalasi tai luinen huilu soi, mutta kulttuuri on ollut aina ihmisen matkakumppani.

Kansallisteatterin "Tuntematon" onnistuu

Olisin halunnut kirjoittaa muodikkaasti Kansallisteatterin "Tuntemattomasta" näkemättä sitä, kuten niin moni on tehnyt, mutta sattuipa perjantaina sopiva hetki päästä sitä katsomaan.

Olisin aiemmin kirjoittanut mediasta, joka tahtoi repiä teoksen jo ennen ensi-iltaa, myyntinsä nostamiseksi; olisin kirjoittanut, kuinka hullulta tuntui, että niin paljon haluttiin sanoa pitkän näytelmän parista loppuminuutista, ymmärtämättä niiden yhteyttä kokonaisuuteen.

Nyt sanon, että vaikuttava ja vauhdikas esitys onnistuu siinä, missä moni muu teatteri ei uskalla edes ottaa riskiä; se vetää päänäyttämön katsomon täyteen illasta toiseen ihan muulla kuin amerikkalaisella takuumusikaalilla.

Kirjoittaja on kuopiolainen kapellimestari.

Uusimmat

Pääkirjoitukset

Huawei-boikotti haastaa esineiden internetiä

Pohjanmaan ihmetauti

KYSin hieno tarina ansaitsee lujaa tukea jatkossa

Kirkon kohtalon kysymykset

Sivuutetut suivaantuivat

Oppilaille palautettava oikeus numeroarvioon

Tervetuloa kansainväliset talentit

Epäasialliseen vaikuttamiseen osataan varautua

Kahdet tärkeät vaalit ajoittuivat liian lähekkäin

Mökkeily ei hiivu vaan muuttaa muotoaan

Savon Sanomien uutiskirje

Tilaa päivän tärkeimmät uutiset. Saat joka iltapäivä kuusi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Uutiskirjeen tilaaminen on maksutonta.