Läsnäolopakko

Kuutisen vuotta sitten jätin taakseni turvallisen Tampereen ja palasin juurilleni Heinävedelle. Keväällä ennen muuttoa minut valtasi kaamea epäilys, etten ehkä sittenkään pystyisi elättämään itseäni vapaana toimittajana maaseudulla.

Minulle oli tullut tavaksi silmäillä silloin tällöin työpaikkailmoituksia, vaikka tiesin, etten luultavasti koskaan hakisi yhtäkään paikkaa. Pienituloiselle freelle vain tekee hyvää joskus unelmoida vakituisista tuloista.

Samalla tavoin työssä uupunut voi lukea esitettä unelmalomasta, jolle ei koskaan pääse.

Muuton kynnyksellä ahdistukseni oli tavallista syvempi, ja heikkouksissani soitin Joensuun yliopistoon, jossa kaivattiin tiedottajaa. Järkeilin, että Joensuu on suhteellisen lähellä Heinävettä ja onnistuin luulottelemaan, että tiedottajan työ olisi lähellä omaa alaani.

Totuus selvisi, kun kysyin, voisiko työtä tehdä osittain kotoa käsin. Viestintäpäällikkö mietti pari sekuntia ja totesi sitten: "Periaatteessa - ja käytännössä - ei."

Dramaattisen tauon jälkeen hän jatkoi: "Meillä on täällä läsnäolopakko."

Juttelin muutaman minuutin niitä näitä, mutta tiesin, että tiedottajan paikka ei selvästikään ollut minua varten. Jos nimittäin yliopiston kaltaisessa luovassa yhteisössä on läsnäolopakko ja joku vielä pystyy sanomaan sen häpeilemättä ääneen, en halua tietää enempää.

Läsnäolopakko on kerrassaan hulvaton virkakielikukkanen. Se on ilmauksena niin älytön, että se on suorastaan nerokas. Se on yhtä järkevä kuin alikulkusilta tai pysyvä väliaikaisratkaisu.

Esittävien taiteiden yhteydessä olen oppinut, että läsnäolo on paljon enemmän kuin vain paikalla olemista. Se on parhaimmillaan monin tavoin aistittavaa voimakasta yhteisyyttä, jossa henkilö on sekä henkisesti että fyysisesti ja täydestä sydämestä siellä missä on. Läsnäolo toteutuu silloin, kun joku tekee jotain mistä erityisesti pitää ja haluaa antaa itsestään jotain muille läsnäolijoille.

Todellinen läsnäolo ei voi mitenkään syntyä pakosta - päin vastoin. Läsnäolopakko voi synnyttää vain paikalle tulemista ja vastahakoista paikalla olemista, jossa mieli on muualla tai ei missään.

Nykyään olen jo täysin tottunut itsenäisen yrittäjän näennäiseen vapauteen enkä edes teoriassa enää leikittele ajatuksella, että pestautuisin jollekulle muulle.

Välillä luovien alojen alituinen rahapula ja toimeentulon epävarmuus ahdistavat, mutta tunnen olevani etuoikeutettu. Saan itse valita aikatauluni, työni ja jopa työkaverini. Minulla on aikaa etsiä uutta, kuunnella ihmisiä ja ajatella, mikä on elinehto etenkin luovassa työssä.

Minulla on toki määräaikoja, sitoumuksia ja velvoitteita, mutta kun saan itse määrittää pakkoni, saan enemmän aikaan. Mitä teenkin ja missä olenkin - kotona, töissä tai ystävien seurassa - saan olla läsnä.

Myöhemmin kuulin, että Joensuun yliopistossa läsnäolopakkoa kuulemma kehitettiin vielä pitemmälle.

Käyttöön tuli järjestelmä, jossa työntekijöiden pitää kuukausittain tehdä sähköisiä raportteja kaikesta, mihin käyttää vähintään 15 minuuttia työaikaa. Yksi laitoksesta jo pois lähtenyt kirjoitti joka kuukausi raportin: "On ollut niin kiire, että en ole ehtinyt tehdä mitään."

Raportti meni läpi kerta toisensa jälkeen. Pakkojenkin kanssa voi näemmä elää, jos on tarpeeksi luova.

Kirjoittaja on heinäveteläinen elokuvaohjaaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.