Maaseudun 20 vuotta

Suomen EU-jäsenyys oli poliittinen hanke, jonka seurausten ydin oli maataloudessa. Valintatilanteeseen kansanäänestyksineen ajauduttiin nopeasti Ruotsin vanavedessä ja kansallisen identiteettikriisin puristuksessa. Lamakin pehmitti kansaa ja päättäjiä.

Nopeasti tutkimus- ja selvitystyö paljasti perusasetelman. Suomen maatalous kilpailisi vapailla sisämarkkinoilla Etelä-Euroopan jäsenvaltioita muistuttavalla tilarakenteella ja satotasolla, mutta tehokkaiden pohjoisten jäsenvaltioiden tuotantorakenteella.

Lyhyt kasvukausi aiheuttaisi pysyvän kilpailuhaitan suhteessa tärkeimpiin kilpailijamaihin. Tuottajahinta laskisi 40 prosenttia. Tuotantopanoksista vain rehut, siemenet ja eläimet halpenisivat hieman. Korkean elintason maana suomalaisen viljelijän täytyisi kuitenkin saavuttaa moniin muihin maihin nähden korkea tulotaso, jotta elinkeinolla olisi jatkuvuutta.

Ratkaistavana oli epäyhtälö, jonka tasaamiseen oli käytettävissä vain yksi väline: maataloustuki.

Jäsenyysneuvotteluissa tavoiteltiin pitkiä siirtymäkausia ja EU:n rahoittamaa pysyvää korvausta luontohaitoista. Vuoristo- ja laaksoviljelyyn tottuneiden oli vaikea ymmärtää, mikä tasamaa-Suomessa olisi epäedullista.

Tulokseksi saatiin viiden vuoden siirtymäkausi ja oikeus maksaa kansallista tukea. Komissio jakoi Suomen summittaisella tavalla kahtia markkinaehtoisesti menestyvään etelään ja pitkäaikaista tukea tarvitsevaan pohjoiseen.

Kaikki pieniä tiloja suosivat tukikeinot purettiin.

Etukäteen arvioitiin, että kurimuksesta selviää parhaiten maidontuotanto.

Tuotostasot olivat Suomessa korkeita ja monissa vanhoissa jäsenvaltioissa oli pienehkö keskikarjakoko.

Heikointa näkymää tarjottiin viljanviljelylle.

Viljelijöiden ansioiden eli maataloustulon arvioitiin laskevan jonkin verran jäsenyyden myötä. Paljon olisi elinkeinon ja elintarviketalouden sopeutumisen varassa. Näkemykset maatalouden rakennemuutoksen roolista vaihtelivat: jotkut laskivat siitä koituvan kustannushyötyä, toiset lisäkustannusta lyhyellä aikavälillä.

Alkoi pitkä ja kivulias sopeutuminen. Sekä hallinnolta että elinkeinolta meni kymmenkunta vuotta muutoksen sisäistämiseen.

Maatalouden rakennemuutos kiihtyi. Keskitilakoko alkoi kasvaa hehtaarilla vuodessa aiemman 0,1–0,2 hehtaarin sijaan. Tilaluku onkin puolittunut EU-aikana. Elintarviketeollisuus hyödynsi markkinoita ja maataloustukea laajentumalla ulkomaille.

Samalla elintarviketuonti on kuitenkin kasvanut EU-aikana kolminkertaiseksi, vienti vain puolitoistakertaiseksi. Vain maitotuotteissa ylletään nykyään nettovientiin. Oma maa mansikka...

Kilpailukykyä alettiin punnita uudella pelikentällä. Useiden maataloustuotteiden ylituotanto purkautui. Erityisesti 2000-luvun puolella tuottajahintojen ja tuotantopanosten hintojen vaihtosuhde heikkeni.

Naudanlihassa ajauduttiin aliomavaraisuuteen. Sokeriomavaraisuus heikkeni. Viljanviljely on sen sijaan pärjännyt selvästi odotettua paremmin.

Maidontuotanto on edelleen kruununjalokivi.

Viljelijöiden maataloustulo on säilynyt EU-jäsenyyden ajan nimellisesti vajaan miljardin euron tasolla vuodessa. Ostovoimalla mitattuna tilakohtainen maataloustulo laski vuosina 1994–2004 noin 0,5 prosenttia vuodessa, vaikka tilojen koko kasvoi.

Entinen rajasuoja on nyt korvattu tuella ja EU:n sisämarkkinoilla vallitsee likimain maailmanmarkkinahintataso. Maatalouselinkeinosta on tullut täysin tukiriippuvainen toimiala. Tuista noin puolet kuluu kuluihin ja puolet jää maataloustuloksi.

Maatalouspolitiikan kova ydin on tukipolitiikka. Muilta osin maatalouden toimintaehtoja määrittelevät vahvasti muut politiikan alat.

Elinkeinossa mukaudutaan talouspolitiikan vaatimuksiin, ympäristöä ja yhdyskuntarakennetta koskeviin linjauksiin, kauppapolitiikan sitoumuksiin sekä työvoima- ja koulutuspolitiikan haasteisiin. EU:ssa itälaajentuminen, ympäristökysymykset, budjettipaineet ja kauppapolitiikka ovat ohentaneet yhteisen maatalouspolitiikan (CAP) autonomiaa ja liittäneet sen lähemmin muihin politiikanaloihin. Tämä kehitys jatkunee tulevaisuudessakin.

Raaka-aineiden hintanäkymä on pitkällä aikavälillä suotuisa, koska öljytaloudesta ollaan siirtymässä biotalouteen. Maailman maataloustuotantoa pitäisi lisätä 60 prosenttia seuraavan kolmen vuosikymmenen aikana ruokaturvan ylläpitämiseksi. Epävarmuus markkinavaihteluineen jatkuu ja siihen lääkkeiksi on kehitelty uusia vakuutuksia ja tukijärjestelmiä.

Ilmastokin muuttuu.

Kaiken kohinan ja loiskiehunnan keskellä perusmaatalouden näkymä pitkällä aikavälillä on kuitenkin melko vakaa.

Maaseudun uudelle liiketoiminnalle näkymät ovat poikkeuksellisen suotuisat, kun maaseudun vähemmistö ruokkii, juottaa, lämmittää ja liikuttaa kaupunkien enemmistöä.

Haasteitakin on. Maatalouden asemaa elintarvikejärjestelmässä pitäisi pystyä vahvistamaan. Maatalouden tuotantokustannusten jatkuva nousu nakertaa tuloja ja piiskaa tuottavuuden parantamiseen. Maaseudun uusi liiketoiminta pitäisi ottaa haltuun esimerkiksi maidontuotannon tapaan.

Luonnonvarojen hallinnasta eli omistajuuden ja käytön ehdoista väännetään kabineteissa ja työmailla.

Kirjoittaja on tutkimusjohtaja Tulevaisuuden tutkimuskeskuksessa Turun yliopistossa, mutta työskentelee Vesannolla. Hän suunnitteli maatalouden EU-tukijärjestelmän ja toimi ulkoministerin neuvonantajana EU-jäsenyysneuvotteluissa.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Uusimmat

Pääkirjoitukset

Politiikan ja juridiikan raja testaa oikeusvaltion

Tolkun ihmisen kunnianpalautus

Itä-Suomen yliopisto vasta teroittamassa kynsiään

Kouluverkkoselvityksen alkulämmöt

Elämme nyt historiallista urheiluvuotta

Kevään työmarkkinoilla on luvassa rajua vääntöä

Lähimpinä taivasta ovat pää ja toivo

Osassa Suomea talvi uhkaa jäädä väliin

Hallitus pelaa jälleen nimitysrulettia

Maaseudun arvottomat talot?

Savon Sanomien uutiskirje

Tilaa päivän tärkeimmät uutiset. Saat joka iltapäivä kuusi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Uutiskirjeen tilaaminen on maksutonta.