Mannerheimin raskas osa

Mannerheim toimi puolustusneuvoston (PN) puheenjohtajana vuosina 1931-1939 vaikuttaen puolustusvoimien perushankintaohjelman toteutumiseen 1930-luvun lopulla. Eduskunta oli suhtautunut puolustusmäärärahojen myöntämiseen, saatikka niiden korottamiseen, hyvin nihkeästi 30-luvun aivan loppua lukuun ottamatta, joten PN:lla oli suuri työ saada hankituksi ja tehdyksi se vähä mitä ehdittiin ennen Talvisodan alkua.

Kahtena viimeisenä vuotena ennen myrskyn puhkeamista oli ulkomailta vaikea enää saada taistelumateriaalia sodan enteiden ollessa kouriintuntuvia. Saksa ja Neuvostoliitto pyrkivät laajentamaan etupiirejään painostuksella ja viimekädessä sodalla Keski- ja Itä-Euroopassa. Varustelukierre oli nousemassa jyrkässä kierteessä kohti ensimmäisiä voimannäyttöjä ja alueanastuksia.

Puolustusneuvoston siemen alkoi itää, mutta vasta kirjoitetussa muodossa, keväällä 1924, jolloin elimen tehtävästä määrättiin asetuksella. Komitean tapaan toimivaksi ajateltu elin oli "mykkä" siinä mielessä, että presidentti saattoi halutessaan pyytää siltä lausuntoja. Sillä ei kuitenkaan ollut omaa aloiteoikeutta, ei vapaata kokoontumisoikeutta eikä myöskään mitään vastuuta.

Vuosien kuluessa kävi ilmeiseksi, etteivät neuvoston tehtävät ja sen kokoonpano vastanneet tarkoitustaan. Kun P.E. Svinhufvud valittiin tasavallan presidentiksi, neuvosto muodostettiin puolustusministeri kenraalimajuri H.V. Östermanin esityksestä uudelleen asetuksella maaliskuussa 1931. Tarkoituksena oli saada sivussa ollut Mannerheim aktiivisesti mukaan maanpuolustuksen kehittämiseen.

Svinhufvud tarjosi Mannerheimille ensisijaisesti sotaväen päällikkyyttä, mutta hän kieltäytyi tarjouksesta koska ei tahtonut syrjäyttää silloista päällikköä Östermania.

Sen sijaan sovittiin, että Mannerheimista tuli PN:n puheenjohtaja. Samalla määrättiin, että hänestä tulisi sodanajan puolustusvoimien ylipäällikkö. Uuden neuvoston kokoonpano tuli puhtaasti sotilashenkilöistä, ja se kokoontui puheenjohtajansa eikä presidentin kutsusta. Tärkeintä oli, että se oikeutettiin ja nimenomaan velvoitettiin tekemään puolustusvalmiuden lisäämistä koskevia esityksiä.

Veitsenterällä Mannerheim ja PN joutuivat vuosittain uudesta perustamisestaan alkaen kamppailemaan aina vain pienemmäksi käyvien määrärahojen puolesta valtion tulo- ja menoarviossa, vaikka huolestuttava kehitys Neuvostoliitossa ja Saksassa oli jo näkyvissä.

Eduskunnan tekemä periaatepäätös hätäohjelmasta armeijan ja laivaston välttämättömimpien uudishankintojen ja ilmavoimien vahvistamisen osalta oli päätetty jo vuonna 1930.

Alkaneen talouslaman vuoksi perustettu "säästäväisyyskomitea" oli supistanut alkuaan 700 miljoonan silloisen markan ohjelmaa kuusivuotisjaksoa varten siten, että vuonna 1932 käyttövara 125 Mmk pieneni lähes puoleen.

On huomattava, että 1930-luvun lama vaikutti Suomeen varsin vähän, mutta sitä ei maassamme tajuttu perspektiivin puuttuessa kansainvälisiin taloussuhdanteisiin.

Jalkaväen ja tykistön aseet olivat vapaussodassa loppuun kulutettuja. Varsinaisia ilmatorjunta-aseita ei ollut juuri lainkaan. Ilmavoimilla oli 47 käyttökelpoista konetta tarpeen ollessa 272. Kaksi rannikkopanssarilaivaa oli valmiina ilman tykkejä ja ammuksia. Kiväärikaliiperisten ampumatarvikkeiden valmistuskapasiteetti oli aivan riittämätön. Näin puolustuskyvyn materiaalinen nostaminen jäi jälkeen tavoitteistaan jo alkuvaiheessa.

Kolmijäsenisen säästäväisyyskomitean yhden jäsenen perustelu oli, että "mitä hyödyttää myöntää puolustuslaitokselle näin suuria summia, kun ei kuitenkaan tule sotaa!"

Puolustuslaitoksen vuoden 1932 varsinainenkin budjetti oli edellä mainitun komitean vesittämä, ja raha-asiainvaliokunta oli mennyt vielä pitemmälle vaatiessaan lisää määrärahojen supistuksia.

PN:n ponnistukset vuoden 1934 menoarvion hyväksi saavuttivat sitä vastoin jonkinlaisen menestyksen. Vuodesta tuli ensimmäinen, jolloin määrärahat sallivat suorittaa uudishankintoja alkuperäisen, sinänsä tosin riittämättömän ehdotuksen eli hätäohjelman mukaisesti.

Kaikesta tingittiin Vuoden 1937 lopussa saatiin valmiiksi tarvetila-analyysin perusteella laadittu perushankintaohjelma, jota puolustusministeri J.T. Lahdensuon johtama komitea alkoi vertailla maan kantokykyyn. Johtopäätöksiksi tuli tinkiä maanpuolustusvaatimuksista!

Suomi muodosti vaikeanmuotoisen pitkän maa-alueen maantieteellisesti uhanalaisella vyöhykkeellä pienellä kantokyvyllä puolustettavaksi. Tämä on ongelma nykyäänkin. Näin muodoin tehtiin supistetut tarvikearviot, joiden luonnollisena seurauksena oli puolustuskyvyn aleneminen. Vuosi 1937 olisi ollut viimeinen vapaan ulkomaisen hankinnan suoritusvuosi. Kaikki, mitä olisi tarvittu, olisi vielä voitu tuoda maahan.

Vasta kesän 1938 alussa eduskunta hyväksyi 2 710 Mmk:n supistetun seitsenvuotisen hankintaohjelman, joka olisi siis toteutunut vuonna 1944. PN oli ehdottanut kahta vuotta lyhyempää ohjelmaa ja ulkomaisen lainan ottoa, mutta silloinen Suomen pankin pääjohtaja Risto Ryti vastusti jyrkästi sitä, koska "sellaista lainaa ei voitu jättää jälkipolvien maksettavaksi."

Myöhemmin hän presidenttinä tavallaan sovitti virheensä tekemällä sopimuksen Saksan sotilasavusta kesällä 1944.

Malli Cajander Elokuussa 1939 pääministeri A.K. Cajander piti puheen, jossa hän totesi, että "on hyvä, ettei armeijalle ollut hankittu sotakalustoa varastoissa ruostumaan ja sotilaspukuja koiden syötäväksi."

Hänen lyhytnäköinen puheensa on jäänyt historiaan vähemmän mairittelevassa muodossa "Malli Cajander", mikä tarkoitti sotilaan kenttävarustusta, jossa oli siviiliasu, kokardi, sotilasvyö ja kivääri.

Perustellessaan eropyyntönsä PN:n puheenjohtajuudesta tasavallan presidentille marraskuun lopulla 1939 Mannerheim toi esille räikeät materiaalipuutteet eri aselajien taisteluvalmiudessa.

Materiaalipuutteet tuli sodassa korvaamaan suomalainen mies- ja naiskunto ja urheus unohtamatta suomalaista hevostakaan vetojuhtana. Huomattava osa annetuista uhreista olisi voitu kuitenkin välttää, jos maanpuolustuksesta olisi kannettu huolta rauhan seesteisinä vuosina.

Talvisota tulee säilymään kansakuntamme historiassa tulevinakin vuosikymmeninä ainutlaatuisena eheytyneen kansan äärimmilleen vedettynä ponnistuksena itsenäisyyden säilyttämiseksi. Se on kansamme historian verenpunainen ikoni, jota ei koskaan poisteta Suomen kansallismuistista.

Kirjoittaja on kuopiolainen everstiluutnantti evp ja filosofian maisteri.