Oma suu lähinnä nykymaailmassa

Nälkäpäivä on tuonut taas punaliiviset kädenojentajat ja heidän keräyslippaansa turuille ja toreille. Kaunis ja kannatettava ajatus on, että me kaikki avustaisimme edes kerran vuodessa muutamalla roposella oman maan ja maailman huono-osaisia.

Nälkäisiä on maailman kaikilla mantereilla. Suhteellisesti kurjimmassa jamassa on Afrikka, mutta kymmenet miljoonat elävät köyhyysrajan alapuolella myös maapallon vauraimmalla mantereella Pohjois-Amerikassa. Suhteellisesti parhaiten lienevät asiat mantereista pienimmällä, Australiassa.

Inhimillisen hyvinvoinnin mallialueella Pohjolassa on omat köyhänsä. Leipäjonot eivät katoa Suomen kaupunkien katukuvasta enää edes korkeasuhdanteen aikoina.

Elintasokuilu rikkaitten ja vähäosaisten välillä on venähtänyt ammottavan syväksi. 1990-luvun alun suuren laman jäljet tuntuvat vielä raskaina suomalaisessa yhteiskunnassa. Sosiaalietuuksia on leikattu. Yhteiskunnallista solidaarisuutta on sentään jäljellä sen verran, että ketään kovaosaista ei ole jätetty vielä tyystin yksin. Jyrki Kataisen johtama kuuden puolueen hallitus jopa kiittelee itseään siitä, että perusturvaa on kyetty nyt nostamaan enemmän kuin aikoihin. Mikä on hyvää tilastoissa, ei ole välttämättä hyvää oikeassa elämässä.

Sosiaalietuuksien leikkauksia on perusteltu valtiontalouden ongelmilla. Totta toki onkin, että mikään kansakunta ei voi tehdä syömävelkaa loputtomiin. Kreikan tie ei saa olla Suomen tie.

Elintasokuilua kasvattaa kuitenkin valtiontaloudellisia syitä enemmän koko maailmantaloudessa tapahtunut ideologinen täyskäännös.

Kapitalistinen Yhdysvallat, omaa demokraattista malliaan toteuttava Venäjä tai kommunistijohtoinen Kiina antavat tänään 1960-luvun maolaiseen tapaan ”kaikkien kukkien kukkia”. Jos ihminen tai yritys haluavat rikastua, heillä on täysi oikeus siihen.

Arjen sankareiksi ei nosteta julkisuudessa niitä, jotka sinnittelevät hengissä puutteen ja kurjuuden keskellä, vaan ne, jotka onnistuvat kokoamaan itselleen miljoona- tai miljardiomaisuuksia keinolla tai toisella.

Vanha sananparsi ”oma suu lähinnä” kuvaa lyhyesti ja ytimekkäästi tämän ajan yleistä ajattelua. Yhteishyvän sijalle on tullut yksityishyvä. Yhteiskunnalliset vääryydet ja kanssaihmisten ahdinko kyllä havaitaan omin silmin ja korvin, mutta tavaksi on tullut silti kävellä ohi – mitään näkemättä, mihinkään puuttumatta.

Nälkäpäivän tapaiset kampanjat ovat tarpeellisia muistuttajia, miten ihmiset ovat yhtä. Mutta jos mietitään, onko esimerkiksi Suomessa paluuta menneitten vuosikymmenien huoltovaltioon, niin mahdollisuudet eivät tunnu ainakaan vielä kovin hyviltä.

Ne, joilla on valta ja voima tämän päivän yhteiskunnassa, tuskin jakavat valtaansa ja voimaansa vapaaehtoisesti. Taloudellinen eriarvoisuus vahvojen kaupunkien ja kuihtuvien syrjäseutujen välillä kasvaa edelleen yhtä lailla kuin ero menestyvien ja menestymättömien välillä.