On mistä luopua!

Työajan pidentäminen on vilahtanut hallitusneuvotteluissa yhtenä lääkkeenä kilpailukykyongelmiin. Se tyssäsi seinään, odotetusti. Niinpä tietenkin; sehän olisi palkan alennus, joskin helpommin nieltävään muotoon käärittynä.

Työajan pidentäminen olisi suoraviivaisin ratkaisu perusongelmaamme, hintakilpailukyvyn rapautumiseen. Teemme liian vähän töitä niistä maksettuihin korvauksiin nähden. Kaulaa on kertynyt tärkeimpiin kilpailijoihin nähden jopa 10–20 prosenttia.

Kansantalouden tasolla kriisin syy on hyvin yksinkertainen: joustamaton ansio- ja kustannustaso sekä toisaalta yhteiseen valuuttaan sidottu rahajärjestelmä. Mahdoton yhtälö. Se joustaa vain työttömyyden kautta.

Kuten pelättiin, euro on osoittautunut ansaksi devalvaatioihin tottuneille työmarkkinoille ja talouden päättäjille. Edessä on umpikuja. Työajan pidentämiselle olisi tilastollisia perusteitakin: vuosittainen työaikamme on EU-maiden lyhimpiä.

Ei huolta, maailmaltahan saa rahaa ilmaiseksi – ainakin toiseksi. Auto näkyy, mutta velka ei, rohkaisi entinen autokauppias. Mieleen palaavat elävät muistikuvat edellistä lamaa edeltäneistä kulutusjuhlista seurauksineen. Kun lääkitys ei onnistu, potilas on leikattava...

Asetelma on tismalleen sama kuin eläkeiän nostossa vuosikymmen sitten. Rukan lumilta ”yksikantaan” heitetylle esitykselle naureskeltiin joukolla. Kas kummaa, nyt se on nielty. Kolmikanta tarvitsee puumerkkinsä – ja kolmekertaisen miettimisajan.

Työajan jatkaminen suurtyöttömyyden keskellä on ristiriitainen ajatus. Se puree hitaasti ja kärjistää entisestään asetelmaa työllisten ja työstä syrjäytyneiden välillä. Työlliset uupuvat, työttömät turhautuvat. Yhteiskuntarauhakin joutuu koetukselle.

Kun työaikaa ei voi jatkaa eikä ansiotasoa alentaa, mikä neuvoksi tuleville päättäjille? Suurtyöttömyys ja kurjistuminenko edessä?

Jäljelle jää vain yksi keino: työn jakaminen pienempiin palasiin ja sen myötä elintason alentaminen – niillä, joilla siihen on varaa. Ja meitähän/heitähän on pilvin pimein. Ei se paljoa koske, jos palaa vuosikymmenen takaiselle elintasolle. Vaikkapa yksi etelänmatka vähemmän vuodessa, kenties muutamaa vuotta vanhempi auto, hieman kevyempi kauppakassi, tai vähän harkintaa rahan käyttöön…

Ja se on siinä – kun on mistä luopua – luopumatta mistään elämänlaadulle olennaisesta!

Tärkeintä olisi uudistaa ajatus työstä. Nykyisellään ajattelutapa on mielikuvitukseton ja typerä. Työn pitäisi olla hyödyke hyödykkeiden joukossa. Sitä pitäisi olla tarjolla erikokoisissa paketeissa, pötköissä ja pökäleissä. Erityisesti ajattelen lapsiperheitä ja kahta työtä tekeviä nuoria naisia. Aika on rahaa, sanotaan. Ei, se on arvokkaampaa. Sitä ei voi ostaa rahalla.