Pääsiäisen sanoma kurkottaa heikkouden yli

Pitkäperjantai. Eri kulttuureissa tällä päivällä on muitakin nimiä, kuten pyhä, hyvä, suuri ja murheellinen perjantai.

Suvivirsikohun perusteella voisi olettaa, että suomalaiset ovat umpiharrasta joukkoa, joka paastoaa piinaviikon ja täyttää pääsiäisenä kirkot ääriään myöten. Todellisuudessa kirkkovuoden suurin juhla ei enää yhdistä seurakuntalaisia kristillisen sanoman ääreen yhtä tiiviisti kuin joulu.

Pikemminkin on niin, että pääsiäisen sanomaa väistellään. Suloisen joulun lapsen syntymään verrattuna Kristuksen kohtalo–epäoikeudenmukainen tuomio, raaka ja väkivaltainen ristinkuolema ja yliluonnollinen ylösnousemus–ovat vaikeita asioita.

Pitkäperjantain syyllisyyden ja ahdistuksen kohtaaminen haastavat kiireisessä arjessa paahtavan nykyihmisen, joka ei ole tottunut katsomaa kuolemaa kasvoista kasvoihin. Tyhjän haudan ihme tuntuu puolestaan mahdottomalta sovittaa nykyaikaisen luonnontieteen varaan rakentuvaan postmoderniin maailmankuvaan.

Moni tämän päivän länsimainen kristitty uskoo Jeesus Nasaretilaiseen historiallisena henkilönä ja eettisenä opettajana, joka teloitettiin aikanaan Jerusalemissa. Hänen neitseellinen syntymänsä ja ylösnousemuksensa selitetään kuitenkin mieluusti menneisyyden väärinkäsityksiksi.

Järkiperäisessä ajattelussamme ei ole sijaa yliluonnolliselle. Jeesus halutaan nähdä enemmän inhimillisenä ja vähemmän jumalisena. Siksi viime vuosina on muun muassa etsitty aktiivisesti todisteita hänen seksuaalisuudestaan.

Suomen luterilaisen kirkon kritiikki on ajanut nurkkaan, jossa se joutuu perustelemaan olemassaoloaan kristillisillä hyveillä.

Yhteisöllisyys ja hätää kärsivien auttaminen ovat kuuluneet kirkon toimintaan aivan alusta asti. Ne eivät kuitenkaan ole kirkon ensisijainen tarkoitus vaan uskon ja ideologian itsestään selvä seuraus.

Ihmisten herkkyys kirkosta eroamiseen paljastaa vääjäämättömästi, että sosiaalinen työ ei riitä perusteeksi jäsenyydelle.

Kirkolta odotetaan enemmän. Todennäköisesti myös ne odottavat, joita ei pääsiäisenä holvien alla näy, mutta jotka silti pysyvät seurakuntien jäsenenä.

He odottavat, vaikka tuskin osaavat tarkasti määritellä, mitä. Sukupolvi kerrallaan side kuitenkin löystyy, samalla kun kansankirkon toisella laidalla jyrkkenee kuva tosiuskovaisuudesta.

Ehkä kirkolta odotetaan vain sitä, mistä pääsiäinen puhuu: lupaa olla joskus heikko, lupaa ahdistua ja surra. Edes hataraa toivon hippusta, joka auttaisi kurkottamaan eteenpäin.

Jokainen ihminen kulkee joskus pitkäperjantain sakeassa pelossa ja pimeydessä. Jokainen tarvitsee uskoa siihen, ettei ole kaikkeudessa pohjimmiltaan yksin.

Kirkon on uskallettava näyttää tietä. Se ei saa vaieta hyvän ja pahan, oikean ja väärän erosta. Se ei saa paeta todellista maailmaa eikä lakata pitämästä yllä uskoa ihmeisiin.

Uusimmat

Pääkirjoitukset

Hädässä halkio tutaan

Maailma on umpisolmussa

Hallituksen suurin urakka voi niukin naukin toteutua

Väestön keskittyminen ei ole luonnonlaki

Kilpailuttamisissa hinta ei voi olla ainoa valintaperuste

Lypsykoneessa

Rinneturmia ei voi mitenkään kokonaan estää

Voi tikkerperkele

Kristittyjen pitää sopia perheriitansa

Savolainen hulluus luo elämää

Savon Sanomien uutiskirje

Tilaa päivän tärkeimmät uutiset. Saat joka iltapäivä kuusi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Uutiskirjeen tilaaminen on maksutonta.