Pehmolelua odotellessa

Vanhempani löysivät aikanaan toisensa kunnalliskodissa, jossa molemmat olivat töissä kuuman 30-luvun viimeisinä vuosina.

Myös yksi talon nuorista naispuolisista hoidokeista oli iskenyt isään silmänsä eikä ihan vähänkään. Lapsuudesta on jäänyt mieleen, kun tämä hupakko Hanna tuli käymään meillä kylässä. Hän koputti oveen, aukaisi sen varovasti ja kurkisti raosta sisälle. Kun hän näki äidin hellan takana, oli ensimmäinen repliikki aina sama parahdus. - Vieläkö sinä elät!.

Hanna olisi toivonut niin kovasti, että äiti olisi lähtenyt yläilmaisiin ja hän itse päässyt emännäksi meidän isälle. Pettymys oli varmasti suuri, kun näin ei käynyt. Suru lienee hälvennyt hivenen, kun äiti keitti kahvit ja kyseli, mitä kunnalliskodilla on sattunut sitten viime kesän.

Elämä on jatkuvaa kiertokulkua. Peruslähtökohdat ovat samat sukupolvesta toiseen, vain muodot muuttuvat.

Olen tullut työelämässä siihen ikään, ettei minulta odoteta enää muuta kuin poislähtöä. Esimieskoulutuksen käyneet johtajat kyselevät kautta rantain, onko minulla "millaisia suunnitelmia tulevaisuuden suhteen". Joku nuorempi työkaveri käy silloin tällöin kurkkaamassa Hannan tavoin, joko minulta olisi jäämässä perinnöksi hyvin pehmustettu tuoli peffan alle. Tuttavallinen rupattelu loppuu yleensä lyhyeen, kun kerron, että "tuskin olen tällä paikalla enää kymmenen vuoden kuluttua".

Työurien pidentämisestä käydään jatkuvaa keskustelua, joka kuulostaa näin ikääntyneen ihmisen korvissa aika skitsofreeniselta, jakomielitautiselta.

Samaan hengenvetoon vaaditaan yhtäältä jaksamaan työmaalla entistä pitempään ja toisaalta olemaan valmis ahtautumaan jos minkinlaiseen putkeen työnantajan bisnesten ja nuorempien työtovereitten työpaikan turvaamiseksi.

Viikonvaihteessa seisoin yhden kauniin syyspäivän hirvipassissa Vehmersalmella ilman, että hirvestä olisi kuultu risaustakaan. Mutta joutihan siinä sentään miettimään maailman menoa puolelta jos toiselta.

Omassa henkilökohtaisessa ongelmassani päädyin ratkaisuun, että jään "elakkeelle" siinä vaiheessa, kun työolot ovat muuttuneet viheliäisemmiksi kuin kuviteltu elämä vanhainkodissa.

Työolot minä tiedän ja tunnen omissa nahoissani. Elämä vanhainkodissa on sen sijaan vielä melkeinpä arvailujen varassa.

Monenlaisia kauhukertomuksia on ollut luettavissa lehdistä. Ei anneta ruokaa, ei vaihdeta vaippoja puhumattakaan, että jollain hoitajalla olisi aikaa sanoa joku ystävällinen sana. Lehdestä sain nyt lukea, että papoilla ja mummoilla ovat edessä uuden toivon ajat.

Viisaat insinöörit ovat kehitelleet heitä varten tietokoneella varustetun robotin, joka on puettu pehmonallen hellyttävään hahmoon. Robotilla ei ole kiire mihinkään. Sitä saa silitellä mielin määrin, sille voi purkaa huoliaan samaan tapaan kuin entisajan mökinakat lehmänkantturoilleen. Jos oikein ymmärsin, niin robotti osaa jopa puhua.

Tätä keksintöä me olemme jo kaivanneetkin nykyajan kiireisen mammonan perässä juoksemisen keskellä. Viedään mummolle ja papalle puhuva pehmolelu vanhainkotiin tai palvelutaloon, niin jopa ollaan onnellisia niin lahjan saajat kuin sen antajatkin.

Ovatko ikäihmiset pelkkää paarlastia, hukkapainoa nyky-yhteiskunnalle?

Mikä olisi vaikkapa Kuopion kaupunginteatterin tai musiikkikeskuksen käyttöaste ilman yli kuusi-seitsemänkymppisiä?

Mikä olisi vauvan- ja lastenvaatteitten todellinen hinta, jos teollisuus ja kauppa eivät voisi sujauttaa niihin isovanhempien lisää? Siinä pari pohdinnanarvoista juttua näin ensihätään.

Tämän päivän vanhoissa ihmisissä ei ole muuta vikaa kuin, että he elävät veronmaksajain mielestä liian pitkään.Vanhuuseläkkeeseen oikeuttavan 65 vuoden rajan ylittäminen ei ole kokemuksena mitenkään mieltä ylentävä. Pikku hiljaa alan silti ymmärtää, ettei se ole sama kuin maailmanloppu.

Lohtua olen saanut erityisesti Pekka Kejosen uusimmasta teoksesta. Ensi vuonna 70 vuotta täyttävä runon ruhtinas kirjoittaa uusimmassa kokoelmassaan Kädettömän taputuksissa kirkkaampaa suomea kuin koskaan.

Yhteiskunnallinen analyysi on viiltävän terävää, ja mikä parasta: ei tarvitse arvuutella, mitä runoilija haluaa sanoa. Ja Pekan rinnalla minä olen vielä poikanen, joka suhteessa.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Uusimmat

Pääkirjoitukset

Tyrkytystä ja tilausansoja

Laivuekaupassa työpaikat ovat lopulta sivuseikkoja

Suojeluvelvoite pitäisi määritellä tarkemmin

Budjettiriihen jälkeen

Kun mikään ei riitä

Googlella on hyviä syitä investoida Suomeen

Pääministerin pitäisi pitää kieli keskellä suuta

Kauppahalliaarre

Maltillista alarmismia

Tutkimustietoa tarvitaan eri puolilta Suomea

Savon Sanomien uutiskirje

Tilaa päivän tärkeimmät uutiset. Saat joka iltapäivä kuusi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Uutiskirjeen tilaaminen on maksutonta.